Ensimmäinen viikko jälleen Atlantin toisella puolella alkaa tulla vähitellen täyteen ja siispä voisi olla hyvä hetki kirjoittaa siitä muutama sana. Lähdin viime tiistaina Suomesta ja noin vuorokauden matkanteon jälkeen sain vihdoin yhteyden vuokranantajani isään (oli oma stressinaiheensa matkalla, kun en ollut varma, miten saan avaimet vuokra-asuntooni), tutustuin uuteen kotiini ja pääsin vihdoin nukkumaan.

Näin viikon jälkeen voinee summata, että Yhdysvaltoihin palaaminen on ollut tunnetasolla yllättävän ristiriitaista. Tällä kertaa lähtöön orientoitumisessa kesti kauan ja oikeastaan tunne lähdöstä ja uudesta alusta on hiipinyt mukaan vasta vähitellen, ei kerrasta leikaten lentokentällä kuten monesti aiemmin. Tähän syynä on osin varmasti se, että tämänkertaiseen lähtööni liittyi monta murrosvaihetta – hain rahoitusta uutta matkaa varten Fulbright Suomi- säätiöltä jo edellisen matkani aikana, mutten tiennyt vielä Yhdysvalloista lähtiessäni pääsisinkö palaamaan. Sain tiedon rahoituksesta syksyllä Suomeen palattuani ja vahvistus hyväksynnästä Yaleen saapui virallisesti vasta loppuvuodesta 2022. Siispä tein lähtöä pitkään ja moninpolvisesti ja siksi lähtö ehkä tuntuikin pitkään vähän epätodelliselta.

Toisaalta olen tällä kertaa kulkenut kohti yhtäaikaa tuttua ja vierasta. Tunsin New Havenin etukäteen ainakin etäisesti ja osaan jo luovia Yhdysvalloissa sekä yliopistolla että muussa arkielämässä. Tunnistan liikennemerkit, toimintatavat, arkkitehtuurin ja ainakin osan sanomatta jäävästä, osaan kirota jälleen niitä pannahisen rakoja julkisten vessojen ovien ja karmien välissä (yksityisyys ei ulotu kaikkialle) ja tiedän olla kummeksumatta liikaa ihmisten tapaa ottaa toisiin kontaktia (tänään kaupunginkirjastossa minulta tultiin kysymään, olenko nälkäinen ja haluanko ruokaa. Vastasin kieltävästi, mutta tarkoitusperä kysyjällä lienee ollut hyvä – kirjastot avoimina julkisina tiloina ovat monien kodittomien ja vähävaraisten ajanviettopaikkoja ja sama kysymys esitettiin kaikille muillekin kirjastokävijöille). Vaikka yhdysvaltalaisen (yltiö)ystävällisiä sosiaalisia taitoja ja sulavuutta täytynee Suomessa vietetyn vuoden jälkeen kaivaa taas naftaliinista, ne ovat vähitellen löytyneet tai ainakin löytymässä. Näennäisen tuttuuden keskellä kohdeyliopistoni ja uusi kotikaupunkini ovat kuitenkin uudet ja muutenkin edessä on vuosi uusien ihmisten kanssa. Luvassa ei siis ole millään tavoin toisinto viime matkasta, vaikka muistot siitä ovatkin taas olleet aktiivisesti mielessä.

Koska varsinainen affiliaationi Yalessa alkaa vasta syyskuun ensimmäinen päivä, olen käyttänyt ensimmäiset päivät arjen järjestämiseen sekä uuteen naapurustooni tutustumiseen (25 sentin kolikoita pankista pyykinpesua varten – check! Kirjastokortti kaupunginkirjastoon – check! Suomalaisen pankkikorttini avaaminen, kun pankkini lukitsi sen epäilyttävän toiminnan (paikallisliikenteen matkalipun oston) vuoksi – check!). Myös kampusalueet ovat tulleet jo tutuiksi ja kaikkialla parveilevat fuksilaumat luovat sopivasti syksyn alun tuntua, vaikka lämpötila onkin pysytellyt reilusti 20 asteen yläpuolella. Yhtään kalkkunaa en ole vielä tosin havainnut enkä ole aivan varma, onko niitä New Havenissa, mutta olen nähnyt useampana iltana tulikärpäsiä, joten eksoottiset siivekkäät – check!