Tekstien virta tälle alustalle katkesi toviksi. Tuohon katkelmaan mahtui hirveästi väitöskirjan valmistumisesta esitarkastukseen ja väittelemiseen, mutta samalla elämä murrosten keskellä jätti sanattomaksi ja pakotti etsimään uusia sanoja ja äänenpainoja. Ne tuntuvat olevan edelleenkin vähän hukassa, mutta sanomisen tarve on vähitellen alkanut palata tai ainakin kaipuu kirjoittamista kohtaan on vähitellen heräillyt.

Mutta väitelty siis on. Väitöksestäni on ehtinyt kulua puolisen vuotta, mutta tohtorius tuntuu edelleen vähän kummalliselta ja sen pohtiminen, mitä on nyt, on edelleen pahasti kesken. Väitöspäivä itsessään viime syyskuussa oli yhtä aikaa omituinen, kamalan pelottava ja ihana. Omituista oli nähdä yhdessä paikassa niin perhe, sukulaiset, ystävät ja kollegat samassa tilassa ja todistaa, kun monta omaa elämänpolkua risteää yhtä aikaa. Kamalan pelottavaa oli olla oman työn ja omien ajatusten kanssa kovin paljaana muiden katseiden alla ja antaa yleisön nähdä niihin oman mielen sopukoihin, joista väitöskirjani oli rakentunut. Kuitenkin lopulta valtavan ihanaa oli lopulta juuri nähdyksi tuleminen ja näkyvillä oleminen, oman ajattelun punnitseminen yhdessä vastaväittäjän kanssa sekä omaan työhön syventyminen. Väitteleminen oli siis lopulta kaikessa merkityksellisyydessään varsin syvällinen kokemus, joka ravisutti omaa olemista uuteen muotoon.

Uuden muodon pohtiminen ja tunnustelu on lähtenyt liikkeelle uuden tutkimusaiheen parissa ja arkistotyötä tehden. Olen ehtinyt vierailla Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, järjestellä ajatuksia väitöstutkimuksesta kohti ihmisten ja eläinten jaettua historiaa ja ihmetellä seuraavia askeleita ja niiden mahdollisia suuntia. Toivoisin myös, että sanat alkaisivat vähitellen palata luokseni ja asettua riveille, toivoisin ajattelun iloa ja luomisen voimaa, kirjainten hapuilua ja löytämistä hämärän keskeltä.