Olo on olemisesta sekava, joka suuntaan ryntäävä, pyörällä päästään ja jotenkin samalla selkeä. On niin paljon sanoja, käsissä pyörteileviä, mutta ne eivät karkaa, vaikkeivat asetu aloilleenkaan. Tökin osan niistä muotoonsa, riivin rivejä ruotuun, vaikka oikeasti riveille rakentuu vain kevyitä hahmotelmia siitä kaikesta, mikä seikkailee jossain tekstin seassa, edessä ja takana. Kutsun ja maanittelen ajatuksia esiin, tai oikeammin maanittelen itseäni ajattelemaan, keskustelen keskenäni loputtomasti, häilyn maailmojen rajoilla.

Oleva virtaa kuitenkin lopulta aika pehmeästi, vaikkakin lupaa kysymättä, soljuen, jos sille antaa myöden. Sillä ei ole tiettyä muotoa, sillä varmana pidetty on aina lumetta, pysyvä haipuu paloiksi. Siispä jos vain antaa ilman kulkea lävitse, myöntyy hetkeen ja antaa sen taivuttaa, voi ainakin kellua kirkkaudessa, kääntää sen valon itseen ja muihin, käyttää tiukasti tarkastelevan katseen apuna. Silloin ehkä näkee jotain, ehkä jotain enemmän, kuin jos haraa vastaan, vastustelee, kieltäytyy, käpertyy. Ainakaan myöntyvä ei hajoa, vaikkakin venyy, ei ota pysyvää muotoa, vaan häilyy, on yhtäaikaa monta, vaikkei kerralla koskaan ulotu kaikkialle.

Otsikko lainattu Mirkka Rekolan runosta.