Kun muutos on tulossa, se tuntuu kehossa ensin. Vaikkei uusi ole vielä saapunut ja arki jatkuu vielä hetken, huomaavat sormet ja varpaat jo, että kohta pitää tarttua johonkin vielä vieraaseen. Kehon ääriviivat irtoavat vähitellen ympäristöstään ja tuleva kumpuaa sisältä ulos, tuntuu iholla, vaikkei ole vielä täällä. Sitten on muutoksen hetkellä valmis siirtymään, kaartumaan tuuleen ja lähtemään sen mukaan, kun vanha on jo kirvonnut otteesta. Irrallisena olo on kevyt, kupliva, liikkeeseen jo valmiiksi kiertynyt.

Vaikka liikkeen suunta ei ole vielä täysin selvillä, on irtautuminen menneestä tahdista jo tapahtunut. Lukuvuosi Yhdysvalloissa on juossut eteenpäin, harpponut pitkin askelin ja saapunut maaliin vähän salaa, ilman loppusuoran tuuletuksia. Yhtäkkiä vauhti vaihtuikin pysähtyneisyyteen, vaikken tiedäkään oikeastaan tarkemmin milloin näin kävi, vaikka hengästyminen tuntuukin vielä keuhkoissa ja painovoima vetää jalkapohjat tavallistakin tiukemmin maahan kiinni. Vauhdissa mieleen painuneet muistikuvat tuntuvat toistaiseksi hetkellisiltä välähdyksiltä matkan varrelta, en saa kiinni, ovatko niiden värit totuudenmukaisia vai ovatko sävyt sekoittuneet toisiinsa, mistä yksi alkaa ja toinen loppuu. Sillä täällä kaikki juoksevat, jäävät vilahduksiksi toistensa näkökentän reunamille, kiihdyttävät jatkuvasti tahtia. Juoksemisessa ei ole niinkään kyse alusta tai lopusta vaan hetken kestosta, suunnan valinnasta, askeleen kantokyvystä, sillä juostessa ajan kannattelu on kevyempää, aika ei takerru niin helposti kantapäihin kiinni, vaan jää hetkeksi jälkeen, antaa olla, saavuttaa vasta kun askel seisahtuu.

Kun siis vanha vauhti unohtuu ja uusi alkaa takertua taas kiinni iholle, on aika siis ainakin hetken käsissäni, kynsien alla, ihon juonteisiin kertyneenä, kun se kääntyy eteenpäin, ennen kuin tuleva todella koittaa, saapuu, tulee luoduksi. Välitilassa läsnä ovat kaikki ajan kerrokset, vuosirenkaina, kihelmöintinä, kaikenlaisena pehmeänä notkeutena.