Saapuminen on vaikeaa. Jos on kiinnittynyt jatkuvaan tulemiseen, muodonmuutokseen, keikauksiin yhdestä toiseen, on vaikeaa ottaa vastaan tila, jossa ollaankin yhdessä ja samassa ainakin tovi. Ei tiedä, missä kohtaa lopulta voikaan seisahtua, uskoa jonkin maalin ylittyneen. Sillä kyllähän vauhtiin turtuu ja kiintyy, se lupaa paljon, vaikkakin tulevaan päin kallistuen, ei vielä vaan kohta. Saapuminen täytyy siis erikseen löytää ja kaivaa esiin, uskoa ympäristöstä kaikuvia vihjeitä ja taltuttaa itsensä vauhdista valmiiksi tarttumaan myös pysähtymisen mahdollisuuksiin. Keikaukset ja tuleminen kyllä odottavat ja jatkuvat ajallaan, mutta jos ei ammenna välillä soljumisesta paikoillaan, laineiden loiskumisesta laitojen sisällä eikä ääriensä yli, ei ehdi olla tai tulla olevaksi, ei jykevöityä tai rakentua reunoiltaan teräväksi.

Toisaalta saapumisissa on vaikeaa myös sen uskominen, että hetkessä onkin jokin jalansija, ettei pysähtyminen pudotakaan mihinkään, että onkin varaa tutkailla tarkemmin jotain liikkeessä ohi vilistänyttä. Tulemiseen takertuminen lupaa aina jotain uutta ja parempaa, mutta entä jos hetken olisikin vain ääriviivojensa sisällä? Saapuisi itsekseen ilman kiirettä kauemmaksi tai pois, antaisi olla ja olisi vain? Saapumisessa voisi olla silloin jotain herkkää ja haurasta, muttei sellaista, mikä hajoaa, vaan sellaista, mitä vain on ja mitä ihastella itsessään. Tuollainen olen tuosta kohdasta, tuossa on tuollainen jälki, tuollaisena katson itseäni ja tuosta kulmasta voisin tarkastella lisääkin. Saapumisissa voisi siis myös rakentaa voimaa olla uusilla tavoilla herkkä itselleen ja muille, lujittua herkkyyteen ja olla vahva hauraudessa.