En ole kirjoittanut hetkeen. Tai oikeastaan olen kirjoittanut paljonkin, mutta vähemmän itsestäni, rajatusti omasta olemisestani, ripotellut korkeintaan mainintoja sinne tänne, vilahduksina lempeydestä ja helähdyksinä naurusta. Olen elänyt muiden tekstejä ja luonut omiani oleviksi, mutta sanonut vähemmän virtaavasta olemisesta, taipumisesta, kirkkaudesta. Silti olen pohtinut paljon olemista tai olemisen vaikeutta, tunnustellut sormin olemiseni rajoja ja yrittänyt varmistaa, että niiden sisällä todella on jotain. Olen tarrannut pusertavin ottein pöydän reunaan ja sohvan tyynyihin varmistaakseni, etten katoa tai leiju pois, vaikka samalla olemisen raskaus on painanut muotoani vimmalla ja voimalla kiinni siihen, missä olen.

Virtaava oleminen ja joustavuus ovat siis ehkä olleet sittenkin viime aikoina lähempänä ristiriitaista olemista, olemista siellä täällä, ilman myöntymistä, vastentahtoisesti. Mutta ehkä taustalla ovat myös askeleet kokonaisempaan olomuotoon osittaisen sijaan – siis kyseessä on ehkä uuden äärelle astuminen, yhden tuominen toisen luo ja niiden sovittaminen toisiinsa. En tiedä tarkasti, mistä on kyse, en ole ollut tässä aiemmin, en osannut tuoda osia yhteen. En tiedä, pelätäkö hetken vierautta, ja jos päätän pelätä, pitää hetki elää silti. Siispä takertumisesta ja leijailusta pitänee löytää reitti takaisin soljumiseen, virtaamiseen, mutta ehkä leveämmän uoman sisällä, valkoisten kuohujen keskellä, uutta reittiä.