Maa on niin kaunis, vakaalta vaikuttava ja olemuksessaan vahva, vain hitaasti muuttuva ja veden hiljaa uuvuttama. Maa juurruttaa ja sille rakennetaan vakaita seiniä, jotka saavat takertumaan paikkaan, pysähtymään liikkeen hitauteen ja muutoksen ennakoitavaan kulkuun, joka antaa aina lupauksen sekä tulevasta että menneestä. Vain joskus maakin liikahtaa ja muovaa pysyväksi luultua, kääntää totutun ympäri, tekee mustasta valkoista ja valkoisesta punaista, kunnes sitten taas tasoittuu, antaa luvan jälleen vajota pysyvyyden kuvitelmaan, saa luottamaan taas itseensä.

Mutta joskus on hyvä astua maan rajojen yli, missä askeleen alla onkin vain ilmaa eikä mikään tapaa jalkapohjaa, kun varmaa on vain epävarmuus ja se, ettei varmuutta ehkä koskaan ollutkaan, että rautakin ruostuu pakkasessa ja vakaimmatkin seinät ovat toinen toisensa jälkeen nousseet ja laskeneet ajasta aikaan. Ehkä siis vakaimmat ovatkin ne, jotka kykenevät taipumaan suunnasta suuntaan, makaavat välillä maata myöden ja antavat tuulelle periksi, lähtevät lentoon ja laskeutuvat taas jotensakin ehjinä. Sillä eiväthän jalat voi olla aina maassa, välillä tuuli vie mennessään lupaa kysymättä ja järjestelee uudelleen raajojen asennot, painaa kumoon ja kohottaa taas pystyyn.

Otsikko Minna Rytisalon teoksesta Jenny Hill (2023).