Tutkimusta tehdessä ajatukset kaatuvat eteen, taakse ja sivulle. Mitä syvemmälle omaan aiheeseensa sukeltaa, sitä täydemmäksi kasvaa se ihmisten, tapahtumien ja ajan hetkien verkko, jolle sekä aiempi tutkimus että lähteet asettuvat omissa ajatuksissa. Samalla kuitenkin hauraudessaan häilyvän verkon loputtomuus piirtyy joka hetki esiin yhä vahvemmin, sen jossain horisontissa häilyvät laidat painuvat yhä kauemmas ja yhä syvemmälle näkymättömiin. Kuitenkin lukemisen myötä polut oman tutkimuksen hetkestä kohti aiemmin sanottua rakentuvat yhä selvemmin. Löytyy uusia sanoja ja käsitteitä, tärkeiksi muodostuvia kirjallisia tuttavuuksia ja niitä, joista haluaa ainakin erottautua.

Pitkäaikaisprojektinani tänä vuonna ovat olleet neljän tutkimusyliopistoni vuosikirjat 1900-luvun taitteesta. Vuosikirjat olivat valmistuvien luokkien kokoamia muistokirjoja, joiden kansien väliin talletettiin opiskeluajan tapahtumia, valmistujaispuheita, valokuvia sekä tietoja luokan opiskelijoista. Luettavien vuosikirjojen määrä yliopistoittain vaihtelee – Bryn Mawrissa vuosikirjoja alettiin julkaista vasta 1901, kun taas Princeton julkaisi kaksi kirjaa vuosittain koko tutkimusaikani eli 1890-1914. Pienen osan vuosikirjoista luin jo graduani varten, mutta loppuja olen kahlannut välillä tuskallisenkin hitaasti läpi viime talven, kevään ja nyt syksyn aikana.

Yliopistojen vuosikirjat ovat samanaikaisesti herkullista ja haastavaa luettavaa. Ne sisältävät jo lähtökohtaisesti valtavan määrän yksityiskohtia, kun valmistuva luokka yritti koota opiskeluajoiltaan kaiken itse relevanttina pitämänsä yksien kansien väliin. Lukijalle, joka ei kuulu tähän sisäpiiriin ja joka yrittää kuitenkin vuosikirjojen kautta lähestyä kaikkea heille neljän vuoden aikana tapahtunutta, vuosikirjojen kerrokset avautuvat vähitellen. Pääosin tutkimieni naisyliopistojen eli Radcliffen ja Bryn Mawrin vuosikirjat ovat helpompia lukea, sillä koska niiden opiskelijamäärät olivat pienempiä, on tapahtumista ja yksityiskohdista myös helpompi pysyä kärryillä.

Sen sijaan esimerkiksi Princetonin vuosikirjoissa julkaistut lukuisat puheet hengästyttävät sisäpiirivitsien ja nimien määrällään. Kun puheiden pitäjät kuvailevat opiskelutovereitaan ja näiden kommelluksia menneiltä vuosilta, kustakin käytetään lempinimeä tai joskus jopa useampaa. Vielä kun mainintoja keräävät vielä paikalliset poliitikot, populaarikulttuurin isot nimet ja yliopiston kaikentasoiset työntekijät, on tutkijana helposti hämillään. Jokaista langanpäätä ei voi yrittää seurata, joten yritän tarttua vain kaikkein keskeisimmältä tuntuvaan. Onneksi myös vuosikirjojen lukutaito karttuu kirjoja kahlaamalla, niistä oppii ainakin tunnistamaan toistuvat piirteet ja yksityiskohtien kerrostuminen paljastaa henkilöitä, paikallisia kuuluisuuksia ja kunkin kampuksen kielenkäytön tapoja.

Lähdetyö on siis loputonta ja välillä piinallisen hidasta, se pakottaa jäämään epävarmuuteen, mutta palkitsee silti oivalluksilla. Lähteet ovat oikukas keskustelukumppani, joka välillä kieltäytyy puhumasta tai ottaa puheeksi jotain aivan keskusteluun kuulumatonta, joten tutkijan tehtäväksi jää kuulostella mistäs nyt tuulee ja miten kurottautua kohti vierasta.