Aloitin blogini kesällä 2021 juuri ennen ensimmäistä lähtöäni Yhdysvaltoihin jonkinlaisesta epämääräisestä sanomisen tarpeesta. Nyt pari vuotta myöhemmin sanomisen tarvetta löytyy edelleen ja sanottavaa on kertynyt jo viidenkymmenen tekstin verran!

Kaikki tekstit täällä ovat syntyneet enemmän tai vähemmän hetkistä ja niiden taltioimisesta. Juuri mitään en ole suunnitellut etukäteen ainakaan kovin tarkasti, vaan antanut tekstin viedä ja kannatella eteenpäin, antanut sanojen rakentaa tunteita ja ajatuksia selkeämpään muotoon. Punainen lanka tekstien sisällä ja välillä on saanut jäädä löyhäksi ja haaleaksi, kun vallan on saanut sisältö rakenteen ja johdonmukaisuuden kustannuksella. Tutkijana saa kirjoittaa ihan riittämiin kaikenlaista johdonmukaisuuteen pyrkivää, siispä välillä on virkistävää katsoa, mitä sen tuolta puolen löytyy.

Osaa teksteistäni olen palannut lukemaan uudelleen, kun taas osa on unohtunut mutta silti onneksi tallella. Osasta olen ylpeä, kun olen onnistunut sanomaan ja sanoittamaan jotain itselleni tärkeää, osalle vähän jo hymähdän, mutta kaikkiin silti suhtaudun lempeästi, annan niiden olla yhtälaisesti olemassa hetkinä vuosien varsilla. Onhan viisikymmentä jo ihan mukava arkisto hetkiä ja sanottuja sanoja, vaikkei blogi arkistoinnin muotona olekaan kovin pysyvä. Ehkä sekin kuvaa hyvin hetkien haurautta.

Usein olen myös pohtinut, miksi oikeastaan julkaisen näitä tekstejä, mikä on tämän blogin tarkoitus. Mihinkään yhteen varmaan vastaukseen en ole päätynyt, mutta ainakin olen todennut, että ilman julkaisemista moni ajatus olisi jäänyt kirjoittamatta. Kirjoittaminen ja julkaiseminen luo ainakin illuusion keskustelusta itseni ja lukijan välillä, vaikka oikeasti toinen osapuoli keskustelusta jää useimmiten mykäksi. Kuitenkin ilman tätä keskustelun rakennelmaa jättäisin varmaankin monta asiaa sanomatta, kun en oikein ole koskaan oppinut kirjoittamaan vain itselleni, päiväkirjanomaisesti. Toisaalta ajatus yleisöstä antaa myös kutkuttavan illuusion siitä, että sanotulla on myös jotain vaikutuksia jossain, että joku ajattelee ainakin hetken kanssani, ennen kuin jatkaa eteenpäin. Siispä pohjimmiltani taidan olla vähän turhamainen, mutta kaipa kaikki kirjoittavat ovat ainakin jollain tasolla.