Ensin aioin kirjoittaa ihan jostain muusta. Mutta sitten jäinkin vain lukemaan paria syntynyttä kappaletta uudestaan ja uudestaan, enkä löytänyt niistä enää mitään langanpäitä, joita lähteä kerimään auki tekstin muodossa. En oikeastaan edes pitänyt kirjoitetusta tekstistä tai pidin kyllä ehkä osittain, mutta kokonaisuus tökki, oli rikki, ei kasvanut toivotulla tavalla, oikeilla kasvukäyrillä.

Sitten aloinkin pohtia, mistä kirjoittaminen oikeastaan löytyy? Tai miksi se aina välillä jää löytymättä? Helppo vastaus on, että kirjoittaminen löytyy kun sanat löytyvät, mutta missä ne sanat sitten välillä piileskelevät? Saako sanoja kaadettua muiden teksteistä omiin, pudotettua kantta kopauttamalla näppäimistölle ja sormenpäihin, imeytettyä sivulta silmiin ja valutettua silmistä mustaksi musteeksi?

Joskus saa, joskus ei. Joskus jonkun toisen tekstillä saa tökittyä karanneita palasia paikoilleen, jolloin ajatuksiin syntynyt kirkkaus valaisee oikeat sanat, ne ainoat mahdolliset tai ainakin sentään eteenpäin johtavat, uutta kasvattavat. Joskus puolestaan sanoja saa repiä esiin kuin kynsiä irti sormista, kun kinokset ajatuksissa vain kasvavat, hautaavat kaiken, tukahduttavat, kunnes mitään ei enää erota. Joskus taas kirkkaus ja kinokset kiertävät kiivasta kehää, kun ajatus kehittyy hitaan venyttelevästi, tarttuu välillä purkkana kengänpohjaan, mutta liukenee taas otteesta.

Välillä sanat säikähtävät pienestäkin rasahduksesta, pöydän tärähdyksestä, tahattomasta vingahduksesta, kuun kierron vaiheesta, ilmanalasta, olevasta ja olemattomasta. Silloin voi olla paras kirjoittajankin paeta hetkeksi, antaa virran viedä ajatukset ilman tarvetta tarttua sen mukana kulkevaan otuksiin ja palata vasta, kun jokunen tavu kurkistaa varovasti esiin.

Tekstin ääressä on siis jatkuvasti sekä alussa että matkalla, sillä sitä kirjoittaminen ehkä on, loputtomia uusia alkuja, joista jokainen on omanlaisensa, joista jokaista tarvitaan, jotta matka voi jotenkin joskus päättyä tai ainakin vaihtua toiseen. Kun alkaminen on näin jatkuvaa ja ehkä jopa ikuista, unohtaa helposti, että se alkuna pidetty ei ehkä oikeastaan ollutkaan alku, vaan ennen sitäkin oli jo jotain, että lopulta kaikki oleva kerrostuu toinen toisensa päälle, mutta ei siistinä pinona alhaalta ylös, vaan vuosirenkaina, sedimentteinä, solujen kiertokulkuna, verkostoina, loputtoman sekaisena vyyhtinä, näkyvänä ja näkymättömänä.