Rähjäinen julkinen liikenne, likaiset kadut ja jalankulkijoiden elämän hankaloittaminen, valtavat varallisuuserot ja eriarvoisuus, ihmisten oman edun tavoittelu ja ahneus, jatkuva mainostulva, vähäinen luottamus kanssaihmiseen ja yhteiskuntaan.

Kaikki nämä ovat sellaisia yhdysvaltalaisen kulttuurin piirteitä, joiden takia olen hakannut päätäni seinään tai puhissut kiukusta kuluneen vuoden aikana. Oli kyseessä sitten ylitsevuotavat roska-astiat, jotka kärrätään kerran viikossa tien varteen tyhjennettäviksi ja jotka samalla, noh, vuotavat kadulle ylijäämänsä, Bostonin metroasemia koristavat lastulevyn palaset, joilla on häthätää paikkailtu pahimpia kuoppia lattiassa, tai eri yritysten toinen toistaan luovemmat keinot saada kuluttaja kuluttamaan lisää, elämä Yhdysvalloissa saa pinnan kiristymään säännöllisesti. Välillä toisaalta arjen absurdius nousee kiukun yläpuolelle ja saa vain pudistelemaan päätään. Muistan esimerkiksi lukeneeni jutun bostonilaisesta aktivistista, joka on vuosien ajan postannut Instagramiin kuvia Bostonin julkisen liikenteen pahimmista korjaustarpeista ja korjausmokista tavoitteenaan kiinnittää viranomaisten huomio niihin (en nyt millään löytänyt kyseistä tiliä tähän hätään). Helsingissä olisi vaikea kuvitella, että ainoa keino saada HSL hoitamaan työnsä kunnolla olisi hyödyntää sosiaalista mediaa.

Jalankulku on myös oma lukunsa. Boston ja Cambridge ovat siinä mielessä ainutlaatuisia paikkoja Yhdysvalloissa, että niissä käveleminen on usein ihan hyvä, helppo ja mahdollinen tapa liikkua paikasta toiseen. Muualla jalkakäytäviä ei aina välttämättä ole tai ne voivat loppua hassusti kesken matkan eivätkä yhdistä ihmisiä heidän tarvitsemiinsa palveluihin. Cambridgessakin kuitenkin on selvää, että autoilijat ovat priorisoitu ryhmä. Esimerkiksi tila Cambridgen sinänsä upeille lehtipuille ja istutuksille, puistonpenkeille, roskakoreille ja sähköpylväille on otettu poikkeuksetta jalkakäytäviltä, jolloin käveleminen on usein puikkelehtimista vähäisessä tilassa vastaantulijoiden kanssa. Oman haasteensa tuovat myös ylempänä mainitut roskakorit, jotka vähintään kahtena päivänä viikossa täyttävät jalkakäytävät ja pakottavat esimerkiksi lastenvaunujen kanssa liikkuvat siirtymään toistuvasti ajoradalle.

Oman edun tavoitteluun yhteisten sääntöjen kustannuksella törmää monessa paikassa asiakaspalvelutilanteista vuokramarkkinoihin. Tarve saada palvelua ensimmäisenä saa ihmiset kiilaamaan jonoissa ja kuluttamisen ulottuminen kaikille elämän osa-alueille pakottaa asiakaspalvelijat taipumaan asiakkaan tahtoon ja tekee elämästä jatkuvaa neuvottelua ja laskelmointia saavutetusta taloudellisesta arvosta. Ihan jo tippauskulttuuri muuttaa asiakaspalvelutilanteessa työntekijän ulosannin ja avuliaisuuden pääomaksi, jonka asiakas sitten muuttaa rahaksi ja arvioi tippinsä koolla. Vuokramarkkinoilla puolestaan vuokrasuhde voi olla jatkuvaa kiistelyä vuokranantajan kanssa siitä, miten taloudelliset vastuut tai vuokrasopimuksen määrittämät velvollisuudet todellisuudessa jakautuvat. Omakin vuokrasopimukseni on täynnä lausekkeita siitä, mistä kaikesta vuokralainen on eri tilanteissa velvollinen korvaamaan vuokranantajalle koituvat kulut. Näihin kuuluu esimerkiksi sähkön ”liikakäyttö” sekä ehdoton kielto antaa omille vieraille yösija ilman vuokranantajan kirjallista suostumusta.

Oikeastaan hirveän monissa Yhdysvaltalaisen yhteiskunnan varjopuolissa on mielestäni lopulta kyse yksilön voimattomuudesta vallakkaampien voimien ristitulessa. Kun yhteiskunnan tukirakenteet ja julkinen valta eivät ihan toimi ja kun yhtenä kansalaisoikeutena on perinteisesti ollut laaja yksilönvapaus (aka oikeus tuijottaa omaa napaansa), tarve puolustaa omia etujaan vaikka sitten muiden kustannuksella ulottuu laajalle eikä tilaa pohjoismaisen kaltaisen yhteisvastuun rakentamiselle löydy. Tämä myös luo usein eriarvoisuuksia eriarvoisuuksien päälle: taloudellinen tai koulutuksellinen etuoikeus mahdollistaa myös muiden etuoikeuksien tavoittelun, kun taas niiden puute vaikeuttaa edes perustoimeentulon saavuttamista. Tämä johtaa myös epätasa-arvoon omien perusoikeuksien puolustamisessa. Ei tarvitse tutustua kuin yhteen jaksoon loistavaa Last Week Tonight with John Oliver -ajankohtaishuumoriohjelmaa, jotta tämän ilmiön syvälle ulottuvat yhteiskunnalliset juuret paljastuvat, oli kyseessä sitten asuntomarkkinat, oikeusjärjestelmä ja vankilat tai lainanotto.

Kaikella tällä on toki myös kääntöpuolensa. Tuntemattomien auttaminen, vapaaehtoistyö sekä hyväntekeväisyysjärjestöt paikkaavat julkisen sektorin jättämiä aukkoja ja moni yhdysvaltalainen käyttää paljon omaa aikaansa ja rahaansa niiden tukemiseen. Olen itsekin kohdannut valtavasti jopa ylitsevuotavalta tuntuvaa ystävällisyyttä, kun esimerkiksi Airbnb-host antoi minulle autokyydin aikaisin lauantaiaamuna juna-asemalle kaatosateessa, kun sain kutsun ystävän isovanhempien luo kiitospäivän illalliselle, vaikken ollut tavannut heitä koskaan, ja kun omana yhteyshenkilönäni toimiva Harvardin historianlaitoksen koordinaattori on auttanut käytännön asioissa niin arkena kuin pyhänäkin. Ystävällisyys ja itsekkyys ovat siis olemassa yhtä aikaa ja muodostavat pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvatille mielenkiintoisen ristivedon.

Kirjoittajan viimeiset kaksi viikkoa Yhdysvalloissa ovat käynnistyneet ja lähellä häämöttävä paluu Suomeen on saanut pohtimaan kaikkea vuoden aikana kohdattua.