Itärannikon rantaviiva horisontissa on näky, jolla on erityinen asema yhdysvaltalaisessa kansallisessa mytologiassa. Mereltä ovat saapuneet sekä monet eurooppalaiset valloittajat tauteineen ja aseineen, monien murheiden täyttämät orjalaivat että toiveikkaat siirtolaiset idästä ja lännestä. Rantaviiva on merkinnyt pitkän ja raskaan merimatkan päätöstä, askelta tuntemattomaan ja uuden elämän alkua. Siksi kertomukset tuosta näystä toistuvat loputtomasti niin kirjallisuudessa, historiankirjoituksessa kuin elokuvissakin, kun suolaisen veden täyttämä välitila loppuu ja matkan päätepiste häämöttää.

Ensimmäinen askel Pohjois-Amerikan maaperällä paljastaa kuitenkin vasta mitättömän pienen osan valtavasta mantereesta. Yhdysvaltojen valtava pinta-ala piirtyy konkreettisesti esiin, kun liikkuu maan sisällä ja etenkin suurkaupunkivyöhykkeiden ulkopuolella. Esimerkiksi Uuden Englannin piskuiset Massachusetts, Rhode Island, Connecticut, Vermont ja New Hampshire vaikuttavat kartalla varsin mitättömiltä verrattuna maan keskiosien valtaviin osavaltioihin Teksasiin, Montanaan ja Coloradoon. Kuitenkin vaikkapa Rhode Island on suunnilleen Kanta-Hämeen kokoinen, matka Massachusettsissa Bostonista Cape Codin niemen kärjessä sijaitsevaan Provincetowniin on sama kuin Helsingistä Tallinnaan ja vähän kookkaampi New Yorkin osavaltio onkin sitten jo 40 prosenttia koko Suomen pinta-alasta. Tässä vaiheessa onkin sitten käyty läpi vasta ihan muutama pohjoisen itärannikon osavaltioista, joten sanonta Suomesta pitkien etäisyyksien maana alkaa tuntua aika koomiselta.

Välimatkojen ylittämiseen on Yhdysvalloissa monta konstia. Se onkin tarpeen, sillä on ihan tavallista, että itse asuu yhdessä osavaltiossa, perhe toisessa ja kolmannessa, seurustelukumppani neljännessä ja ystäviä sitten vähintään viidennessä, kuudennessa ja seitsemännessä. Auto ja lentokone ovat usein ne kaikkein kätevimmät vaihtoehdot, sillä junalla ja bussilla matkanteko on pahimmillaan hidasta, epämukavaa, kallista ja teknisten ongelmien sekä odottelun täyttämää. Itärannikon suurkaupunkikuplassa voi törmätä usein ihmisiin, joilla ei ole edes ajokorttia, mutta valtaosassa maata auto on elinehto tulotasosta riippumatta.

Henkisellä tasolla välimatkat ovat sitten vaikeampi kysymys, kun vaikkapa poliittinen osallistuminen tapahtuu usein hyvin paikallisella tasolla, mutta tavoilla, joilla on kansallisia seurauksia. Miten rakentaa jotain yhteistä, kun yhteisön eri jäsenillä on aivan erilaiset käsitykset todellisuudesta? Suomalainen yhteiskunta on Yhdysvaltoihin verrattuna varsin yhteneväinen lintukoto, sillä valtaosalla kansalaisista on ainakin jotensakin ja jollain tasolla jaettu käsitys maan historiasta ja nykyhetken todellisuudesta, vaikka joukkoon totta kai mahtuu eri äänenpainoja. Siitä voi toki olla montaa mieltä, kuinka suotavaa moinen yhtenäisyys on, mutta ainakin se tekee yhteisten asioiden hoitamisesta politiikan kautta helpompaa, kun eri kantoja edustavat hyväksyvät ainakin suunnilleen, että punainen on punainen ja etelä on etelässä. Yhdysvalloissa edes tämän tason yhteisymmärrys tuntuu olevan välillä kiven takana.

Suomesta käsin Yhdysvallat voi tuntua usein naurettavalta sekamelskalta täynnä järjettömiä käytäntöjä, lakeja, kulttuurituotteita ja poliitikkoja. Elämä maassa kuitenkin avaa vähitellen totisuutta naurettavuuden takana ja logiikkaa järjettömyyden tilalla. Kun ymmärtää maan valtavan koon ja eri väestöryhmien erilaiset todellisuudet, alkaa hahmottaa, miten valtavan monimutkainen kokonaisuus Yhdysvallat on.