Lukuvuosi Harvardissa on saateltu päätökseensä, kampus on tyhjentynyt opiskelijoista ja täyttynyt luokkakokouksista ja oma naapurustoni kumisee tyhjyyttään, kun opiskelijat ovat kaikonneet kesäksi töihin, harjoitteluihin ja tutkimuksen pariin. Ero viime viikkoon on valtava, sillä vielä viime torstaina koko Cambridge kuhisi ihmisiä ja elämää, kun yliopiston commencement-seremonia kokosi yhteen niin kandiksi, maisteriksi kuin tohtoriksikin valmistuvat.

Harvardin valmistujaisseremonia toi hassulla tavalla mieleen Harry Potter-kirjojen julkaisupäivät vuosituhannen alusta. Innokkaimmat jonottivat kampuksen porttien avautumista ja aamupäivällä alkavaa seremoniaa jo ennen kuutta aamulla, tapahtuma toi yhteen valtavan määrän ihmisiä eri puolilta maailmaa ja sen pääosassa olivat mustakaapuiset ja -hattuiset opiskelijat. Pääsin itse onnekkaana mukaan juhlahumuun, sillä ystäväni valmistui Harvardin Divinity Schoolista uskontotieteiden maisteriksi ja sain ottaa hänen kauttaan osaa sekä koko yliopiston yhteiseen juhlaan että Divinity Schoolin omaan todistustenjakoseremoniaan.

Siispä liityin joukkoon iloiseen kello kuudelta aamulla, jotta saisin edes jotensakin mukiinmenevän istumapaikan juhlapaikalta, ja odotin yli kolme tuntia seremonian alkua. Odottelun aikana ehdin tutustua toki yhdysvaltalaisen avoimuuden nimissä useampiin paikalle matkanneisiin vanhempiin, keskustelin Suomen Nato-jäsenyydestä sekä eurooppalaisesta sotahistoriasta ja kuulin niin lasten kihlautumisista kuin tulevaisuudensuunnitelmistakin.

Itse juhla oli liian täynnä ihmisiä, hallittua ja hallitsematonta kaaosta sekä Harvardin kampuksen upeita, mutta nyt ah niin epäkäytännöllisiä lehtipuita, että siitä olisi saanut kunnon yleiskuvan. Sain kuitenin omalta paikaltani ainakin jonkinlaisen käsityksen seremonian eri vaiheista. Seremonian julisti avatuksi Middlesexin piirikunnan seriffi, minkä jälkeen rukoiltiin, laulettiin kansallislaulu sekä kuunneltiin opiskelijoiden musiikkiesityksiä. Kohokohtana juhlassa oli yliopiston rehtorin suorittama tutkintojen myöntö, jossa jokaisen tiedekunnan dekaani ensin esitti tiettyyn tutkintoon valmistuneet, jonka jälkeen rehtori sitten myönsi heille yhteisesti tutkinnot tiettyä kaavaa noudattamalla. Ensin tutkintonsa saivat yhteisesti tohtoriksi valmistuneet, jotka toivotettiin tervetulleeksi ”in the ancient and universal company of scholars.” Maisteriksi valmistuneille toivotukset vaihtelivat oppialojen mukaan ja viimeisenä vuorossa olleet kandidaatit tervehdittiin osaksi ”the fellowship of educated individuals.”

Juhlan lopussa myönnettiin myös kunniatohtorin arvo yhteensä seitsemälle omalla alallaan ansioituneelle asiantuntijalle, joiden joukossa olivat esimerkiksi Gloria Steinem, Martha Nussbaum sekä virallisen juhlapuheen pitänyt Uuden-Seelannin pääministeri Jacinda Ardern. Helteen ja ihmisjoukon uuvuttamana lähdin itse jo tässä vaiheessa Divinity Schoolille, missä seremoniaa saattoi seurata kahvikupin ja ilmastoinnin kera striimattuna. Iltapäivän todistustenjakotilaisuus järjestettiin tiedekunnan pihaan pystytetyssä teltassa, mikä yhdessä kutistuneen ihmisjoukon kanssa teki tästä juhlasta huomattavasti aamupäivän seremoniaa miellyttävämmän. Tilaisuus noudatti yliopistoelokuvista tuttua kaavaa, kun kukin valmistunut käveli vuorollaan lavalle vastaanottamaan todistuksensa dekaanin käsistä.

Kaikesta juhlinnasta sekä pitkistä päivistä toipuminen vaati omalla kohdallani muutaman päivän, mutta juhlapäivä jätti kyllä jälkensä. Seremonioiden seuraaminen ja kokeminen paikan päällä antoi jälleen ihan uudenlaista konkretiaa omaan tutkimukseeni, kun pääsin osaksi hikistä ihmismerta lehtipuiden varjossa ja kuulin rehtorin ylevät tervehdykset valmistuville. Toisaalta se oli myös haikea päätös sille lukuvuodelle, jolloin sain itse olla osa Harvardin yhteisöä. Nyt kuun vaihteessa alkoi viimeinen kokonainen kuukauteni Yhdysvalloissa ja se kulunee monin tavoin viimeisten kertojen parissa, kun hyvästeltävänä on ihmisiä, naapurustoja ja tietenkin kampus, johon olen monin tavoin kiintynyt.