Vuosi Yhdysvalloissa alkaa olla ohi ja samalla väitöstutkimukseni arkistotyöt ovat nyt valtaosin purkissa. Vuoden aikana kävin neljän yliopiston yhteensä viidessä arkistossa, kuvasin tuhansia sivuja arkistomateriaaleja sekä tavasin enemmän tai vähemmän epäselviä käsialoja kilometrikaupalla. Samalla kärsin tutkimuskirjallisuuden runsaudenpulasta ja täytin myös matkalaukkuni kirjaostoksilla. Vaikka työtä on vielä riittämiin sekä lähteiden että kirjallisuuden (ja totta kai myös kirjoittamisen…) parissa, antoi vuosi Yhdysvalloissa väitöstutkimukselleni hyvän kivijalan.

Koska arkistot ovat niin keskeinen ja hurjan mielenkiintoinen osa historiantutkijan työtä, halusin koota yhteen tekstiin omia ajatuksiani ja kokemuksiani arkistoista. Harvardin, Radcliffen, Princetonin sekä Bryn Mawrin arkistot olivat kaikki omanlaisiaan ja niiden joukosta löytyi totta kai myös oma suosikkini, jossa yhdistyi työskentelymukavuus ja itselleni sopiva työympäristö. Vuoteni alkoi Radcliffen arkistoista lokakuun alussa ja jatkui tammikuussa Harvardin arkistoissa, joissa työt jaottuivat lopulta aikataulusyistä koko kevään ajalle. Princetonissa ehdin viettää noin kolme viikkoa helmikuussa ja Bryn Mawrissa viikon maaliskuun alussa.

Kuten alla olevista kirjastojen ja arkistojen nimistä voi päätellä, yhdysvaltalaisten yksityisten yliopistojen rahoitusmalli perustuu vahvasti varakkaiden tukijoiden lahjoituksiin. Kyseessä on win-win-diili; yliopistot voivat panostaa tutkimusresursseihinsa ja tukijat saavat julkista glooriaa sekä nimensä yliopiston historiaan kiitoksena lahjastaan.

Arkistovuoteni alkoi siis Radcliffen arkistoissa Schlesinger Libraryssa, joka on koko nimeltään The Arthur and Elizabeth Schlesinger Library on the History of Women in America. Kirjasto sijaitsee Radcliffen entisellä kampuksella vain kivenheiton päässä Harvard Yardilta. Sijainti oli kätevä yliopiston perustamisaikana: kun Harvard kieltäytyi ottamasta naisia opiskelijoikseen 1870-luvulla, mutta myönsi henkilökunnalleen luvan opettaa myös naisille samoja kursseja kuin miehille, oli professoreilla lyhyt kävelymatka kampusten välillä. Nykyisin Radcliffe toimii osana Harvardia ja sen vanhalla kampuksella toimii kirjaston lisäksi Radcliffen nimeä kantava tutkimusinstituutti.

Vuosien saatossa Schlesingerista on tullut yksi tärkeimmistä naisten historiaa tallettavista arkistoista Yhdysvalloissa ja sen kokoelmista löytyy monien keskeisten aktivistien, taiteilijoiden ja tutkijoiden materiaaleja. Yhteistyö tutkimusinstituutin kanssa sekä Radcliffen verkostojen perintö näkyvät selvästi arkistossa, sillä se on selkeästi varakas. Arkiston upea lukusali on remontoitu hiljattain, arkistossa on panostettu opetustiloihin ja arkistokävijöiden apuna on pöytäkamerat materiaalien kuvaamista varten. Lisäksi kirjaston alakerrassa on vaihtuvia näyttelyitä, joiden teemat vaihtelivat vuoden aikana naisten äänioikeudesta kuukautisten historiaan.

Työskentelin Schlesingerissa lokakuulta joulukuulle ja ehdin käydä läpi kiitettävän määrän materiaaleja sekä laatia kattavan listan digitoiduista kokoelmista myöhempää tutustumista varten. Havaitsin pian, että aineistojen yksityiskohtainen lukeminen ja muistiinpanojen laatiminen vie tuhottomasti aikaa, joten päädyin loppuvaiheessa ja muissa arkistoissa lähinnä selaamaan ja kuvaamaan hyödylliset aineistot läpi, jotta voisin Suomeen palattuani lukea ne tarkemmin.

Schlesinger oli kaikkiaan oikein hyvä paikka opetella arkistotyötä, sillä valtaosan ajasta arkisto oli melko hiljainen pandemiasta vielä johtuvien kävijärajoitusten vuoksi. Henkilökunnalla oli aikaa vastailla yksinkertaisiinkin kysymyksiini kovin yksityiskohtaisesti ja sain valtavan ystävällisen vastaanoton osittain siksikin, että kirjaston johtaja oli vierailuani ”sponsoroiva” professori ja osasi ohjata minut heti oikeiden ihmisten puheille. Radcliffella on myös erityinen paikka sydämessäni, joten siksikin nautin sen kampuksella vietetystä ajasta. Aikanaan graduaihetta pohtiessani törmäsin netissä Radcliffen vuosikirjoihin 1900-luvun alusta ja niistä kuvastunut opiskelijoiden upea huumorintaju ja hienovarainen vastarinta ajan naisihanteita vastaan olivat alun perin se tekijä, joka veti minut yliopistohistorian pariin. Joulukuussa ennen lähtöäni Suomeen joululomalle sain valtaosan Radcliffen aineistoista käsiteltyä.

Tammikuussa siirryin Harvardin yliopiston arkistoihin, jotka sijaitsevat Harvard Yardilla Nathan Marsh Pusey Libraryn maanalaisissa holveissa. Verrattuna Schlesingerin valoisaan ja avaraan lukusaliin Puseyn arkistosali oli ankeahko, sillä se on matala huone osin maan alla ja ulkoasultaan suoraan 70-luvulta. Kun Schlesingerissa lukusalissa vallitsi kirjastomainen hiljaisuus, jota työntekijätkin vaalivat, Puseyssa arkiston vastaanottotiski oli samassa tilassa lukusalin kanssa ja hiljaisuuden rikkoivat jatkuvasti ovikellon ääni sekä työntekijät, jotka kävivät vapaasti työpisteellään keskusteluja teemasta kuin teemasta. Ilmassa leijuva vanhojen asiakirjojen tuoksu kruunasi arkistokokemuksen ja pistorasiat laitteiden lataamista varten piti kaivaa esiin lattiasta.

Vaikka Pusey ei siis ollut kaikkein modernein arkisto, osoittautui se silti omaksi suosikiksini. Epämuodollinen ilmapiiri, myöhäiset aukioloajat (Pusey oli auki 12-5, kun taas muut arkistot noin 10-3/4) sekä vetäytyminen maan alle arkistokuplaan (luolaan?) saivat ainakin minut viihtymään hyvin, vaikka yleiset puitteet monissa muissa arkistoissa olivatkin viihtyisämmät.

Harvardin arkistoissa omaan tutkimukseeni sopivien aineistojen löytäminen oli haastavampaa kuin Radcliffen kohdalla pääosin kahdesta syystä. Ensinnäkin kokoelmia on valtavasti ja esimerkiksi keskeisten henkilökunnan jäsenten henkilökohtaiset kokoelmat ovat myös valtavan laajoja, jolloin olennaisen seulominen epäolennaisesta vei aikaa. Toisekseen Harvardissa on nähdäkseni panostettu yksinkertaisesti vähemmän opiskelijoiden opiskeluajaltaan tuottamien materiaalien tallettamiseen. Schlesingerissa Radcliffen opiskelijaelämä ja -kulttuuri ovat olleet tärkeä osa tallennettavaa yliopiston perintöä, kun taas Harvardissa isompi rooli on ollut sekä hallinnollisten aineistojen tallettamisella että yliopistovuosiensa jälkeen ansioituneiden alumnien materiaaleilla.

Työskentelin Puseyssa sekä tammikuussa, huhtikuun lopussa sekä touko-kesäkuussa ja sain lopulta varsin kattavan lähdepohjan myös Harvardin osalta.

Helmi-maaliskuussa matkasin kohti etelää ja ensimmäisenä vuorossa oli Princeton New Jerseyssä. Princeton ja Harvard ovat monin tavoin kuin yö ja päivä, sillä Bostonin kupeessa sijaitseva Harvard on tunnelmaltaan kosmopoliittinen, kun taas keskellä peltoja ja metsiä oleva Princetonin kampus tuntui huomattavasti maalaismaisemmalta. Ensimmäisenä arkistona Princetonissa vuorossa oli Seeley G. Mudd Library. Hiljattain remontoitu lukusali oli ehdottomasti kaikkein parhaiten varusteltu sähköpöytineen kaikkineen, mutta samalla digitoitujen materiaalien osalta Princeton oli kaikkein heikoimmasta päästä. Esimerkiksi oman työni kannalta tärkeä lähdekokonaisuus ovat yliopistojen vuosikirjat, joita Princetonissa julkaistiin 1900-luvun taitteessa vuosittain kaksi ja joista oli digitoitu vain harvoja yksittäisiä vuosikertoja. Siispä Muddissa kuvasin, kuvasin ja kuvasin, lopulta niin paljon, että puhelimeni ylikuumentui pari kertaa. Toisaalta törmäsin ensi kertaa myös rajoituksiin arkistokokoelmien käytössä, kun arkisto kieltäytyi antamasta luettavakseni yliopiston kurinpidollisia aineistoja niiden koko laajuudessa ja sain lopulta käyttööni vain yksittäisiä kansioita, jos osasin nimetä tietyn opiskelijan, johon oli kohdistunut kurinpidollisia toimia.

Osuin Princetoniin yliopiston kevätloman tienoilla, joten arkistossa oli useimmiten vain muutama kävijä lisäkseni. Viimeisenä arkistopäivänäni pääsin käymään myös Firestone Libraryssa, joka on yliopiston pääkirjasto ja jossa sijaitsee myös osa sen arkistoista. Koska Princetonissa olin yliopiston ulkopuolinen tutkija eikä minulla ollut käyttöoikeutta kirjastoon, piti minun ja muiden vierailevien tutkijoiden olla kirjaston ovella tiettyyn aikaan aamulla, jotta meidät voitaisiin sitten noutaa ja saattaa perille arkistoon. Firestone oli myös ainoa arkisto, jossa osana koronatoimia kaikkien kävijöiden piti pestä kädet ennen kulkua lukusaliin.

Firestonesta löysin lopulta ihan mahtavia materiaaleja. Yliopiston yhteydessä toimi 1887-1897 naisyliopisto Evelyn, joka tavoitteli Radcliffen kaltaista asemaa Princetonin yhteydessä eli samat professorit opettaisivat naisille samoja kursseja kuin miehille erillisellä kampuksella. Evelyn jäi lopulta lyhytikäiseksi yritykseksi, kun yliopisto ei onnistunut saamaan tarvittavaa rahoitusta ja sen opiskelijat kohtasivat jatkuvaa vähättelyä ja kiusaamista sekä Princetonin miesopiskelijoiden että henkilökunnan taholta. Firestonesta löysin kuitenkin nuoren kihlaparin kirjeenvaihtoa ajalta, kun toinen heistä suoritti tutkintoa Princetonissa ja toinen Evelynissa. Kirjeenvaihdossa kuvastui hienosti naisten kouluttautumiseen liittyneet asenteet sekä Evelynin asema vanhoillisen miesyliopiston kyljessä.

Kolmen Princetonin viikon jälkeen matka jatkui Bryn Mawrin kampukselle Pennsylvaniaan. Kampus oli jälleen ihan oma maailmansa muihin yliopistoihin verrattuna, sillä Bryn Mawr on edelleen naisyliopisto. Nimensä kotikaupungiltaan lainannut yliopisto oli Princetonin tavoin vihreiden niittyjen maa ja täynnä vihreyttä jo maaliskuussa. Istuin kampuksen Canaday Libraryn lukusalissa noin puolitoista viikkoa ja koska osuin paikalle jälleen yliopiston kevätlomalla, kampus sekä lukusali olivat lähes autiot itseäni ja muutamaa muuta lukuunottamatta. Arkisto oli käymistäni selkeästi pienin sekä tiloiltaan että kokoelmien määrältään, mutta koska sen keskiössä oli juuri yliopiston oma historia, sain itse kärsiä jälleen runsaudenpulasta. Sain myös valtavasti apua arkiston asiantuntijoilta, jotka osasivat ehdottaa minulle sellaisiakin kokoelmia, joita en olisi itse löytänyt, ja kevätloman hiljaisuuden ansiosta ehdin jutustella heidän kanssaan paljonkin. Kun muissa arkistoissa olin aina tiukasti lukusalivalvojan katseen alla, Bryn Mawrissa minut uskallettiin jopa jättää lukusaliin yksinkin.

Arkistossa luin niin yliopiston kveekarimenneisyydestä, japanilaisia opiskelijoita jo 1890-luvulla Bryn Mawriin tuoneesta järjestöstä sekä opiskelijoiden valtavan rikkaasta opiskelijakulttuurista. Lopputuloksena oli jälleen iso kasa kuvia ja pitkä lista digitoituja kokoelmia luettavaksi, sillä jälkimmäisten osalla Bryn Mawr oli erityisen ansioitunut. Ylipäätään vierailun myötä Bryn Mawr konkretisoitui ihan uudella tavalla, sillä aiemmin se oli tutkimukseni yliopistoista minulle vierain. Opin paljon kampuksesta ja sen historiasta, yliopiston suhteesta ympäröivään kaupunkiin ja kveekarien merkityksestä Philadelphian vaikutuspiirissä.

Arkistoreissun jälkeen olin aika puhki ja kykenemätön tarttumaan mihinkään arkistoaineistoon, joten pidin suosiolla noin kuukauden tauon kaikesta arkistoihin liittyvästä. Lisäksi opin viimeistään Princetonin ja Bryn Mawrin arkistoissa otetun kuvatulvan myötä metatöiden tärkeyden. Puhelimen kameralla kuvatessa kuvat kääntyvät helposti vaakatasoon tai ylösalaisin, mikäli puhelinta pitää väärässä kulmassa kuvaushetkellä. Siispä iso osa illoista arkistomatkalla kului ihan siinä, että kääntelin kuvia oikeaan asentoon ja latasin niitä talteen pilvipalveluun (tässä nyt paljastan oman teknisen taitamattomuuteni, onko tähän joku parempi tapa??).

Suomeen paluun jälkeen ensi vuosi tulee siis kulumaan pitkälti arkistoaineiston läpikäynnin ja analysoinnin sekä vähitellen myös tekstin tuottamisen parissa. Ehdin vuoden aikana laatia vain Radcliffen arkistoissa muistiinpanot lähes kaikista kokoelmista, joten työtä on vielä paljon edessä etenkin, kun itse kuvaamiini aineistoihin lisätään vielä digitoidut materiaalit. Kuitenkin tärkein tavoite arkistotöiden suhteen täyttyi, sillä kokoelmien läpikäynnin kautta olen saanut rakennettua hyvän kuvan yliopistojen vaiheista 1900-luvun taitteen molemmin puolin ja tiedän suunnilleen, mikä kaikki on työni kannalta olennaista. Seuraavaksi on kuitenkin vuorossa kesäloma, jonka aikana tavoitteeni on unohtaa kaikki yliopistoihin liittyvä hetkeksi.