Syyslukukausi Yalessa alkaa olla lopussa, vaikka noin laskennallisesti Yhdysvaltain vuodestani on kyllä vielä yli puolet jäljellä. Loppuvuosi kuitenkin tuntuu jotenkin sopivalta hetkeltä vetää ainakin jotain jo yhteen, kun kalenteri kääntyy uuteen lukuun ja samalla alkaa väitöstutkimukseni neljäs ja (ehkä? toivottavasti?) viimeinen vuosi.

Noin yleisellä tasolla syksy ja paluu Yhdysvaltoihin oli yllättävän hankala. Oma oletukseni etukäteen oli, että kun olen jo kerran maahan muuttanut, sujuisi toinen kerta leikiten. Tavallaan olin oikeassa – toisella kerralla pystyin skippaamaan osan paperitöistä ja byrokratia ylipäätään oli muutenkin tuttua, eli muutto oli vähemmän stressaava. Paluu Yhdysvaltoihin tuntui kuitenkin yllättävän oudolta, sillä ympäristö oli samaan aikaan tuttu ja uusi enkä tuntenutkaan uudesta kaupungista ketään, vaikka viimeksi lähtiessäni olin ehtinyt luoda omat verkostoni Bostonissa. Jouduin tekemään työn kotiutumisen eteen uudestaan, vaikka olo oli tavallaan jo kotoisa.

Osin outouden tunne johtui ehkä myös siitä, että New Haven on melko lähellä Bostonia, ja olin olettanut, että Harvard ja Yale olisivat ympäristöinä aika samanlaisia. Toki itse kaupunkien väliltä löytyy ihan ilmeisiäkin eroja, sillä New Haven on Bostoniin verrattuna pieni ja vähemmän vauras, mutta en ollut ajatellut, että erot yltäisivät kovin isossa mitassa kampuksille asti. Yale kuitenkin on tuntunut olevan enemmän sisäänpäin kääntynyt yhteisö, kun taas Harvard oli avoimempi vieraileville tutkijoilla ja opiskelijoille. Yalessa politiikantutkimuksen laitos on ymmärtääkseni poikkeus ainakin humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen puolella vierailijoiden suhteen – meitä vierailevia väitöstutkijoita on täällä useampi, mutta muualta vierailijoita on ollut vaikeampi löytää. Myös koska ympäröivä kaupunki on pienempi, myös kampuksella tuntuu olevan vähemmän elämää tai ainakin kampuselämään on ollut vaikeampaa päästä kiinni.

Kun viime kerralla Boston tuntui kodikkaalta heti alusta saakka ja into uudesta ympäristöstä kesti läpi vuoden, tällä kertaa kävinkin läpi sen perinteisemmän maahanmuuttajan prosessin, jossa ympäristön vieraus olikin hankalaa, uuvuttavaa ja paikoin myös ärsyttävää. Toki tähän vaikuttivat myös monet arkiset asiat. Bostonissa en joutunut muuttamaan omaa elämänrytmiäni juuri lainkaan, sillä kampus ja ruokakaupat olivat kävelymatkan päässä, julkinen liikenne toimi hyvin ja metrolla pääsi helposti Bostonin keskustaan ja lentokentälle saakka. Koska Harvardin lähiympäristössä oli paljon muitakin yliopistoja, naapurustossani riitti elämää ja tekemistä myös kampuksen ulkopuolella.

New Havenissa puolestaan lähimpään isompaan ruokakauppaan pääsee kyllä kävellen, mutta matka on pidempi ja ostosten kantaminen kotiin siten vähän hankalampi juttu. Ruoka ja elintarvikkeet ovat myös paikoin aivan järkyttävän kalliita – olen maksanut 10 dollaria pussista persikoita, 7 dollaria litrasta jogurttia ja 5 dollaria paahtoleipäpussista. Kaikkein kallempia ovat omasta naapurustostani löytyvät pienet elintarvikeliikkeet, jotka ovat kyllä sijaintinsa puolesta käteviä, mutta hinnoiltaan ihan omassa luokassaan. Halvimmaksi ja myös tarjonnaltaan parhaaksi keinoksi saada ruokaostokset hoidettua olen todennut Yalen tarjoaman bussiyhteyden New Havenin naapurikaupungissa sijaitsevaan Trader Joe’siin. Tässäkin on kuitenkin omat haasteensa: bussiyhteys on käytössä vain viikonloppuisin ja koska matka kauppaan kestää puoli tuntia suuntaansa, vaatii kauppareissu aina käytännössä kaksi tuntia yhteensä. Toki ruokaostosten tilaaminen kotiin olisi myös vaihtoehto tässä kotiinkuljetusten ihmemaassa, mutta tällöin ostosten hintaan lisätään vielä palvelumaksu, kuljetusmaksu sekä mahdollinen tippi kuljettajalle.

Julkinen liikenne New Havenissa toimii kyllä ihan hyvin, mutta sekin sisältää haasteensa. Kuten esimerkiksi sen, että suomalainen pankkini lukitsee lähes aina pankkikorttini, kun käytän paikallisbussien lippusovellusta. Näin kahden dollarin lipun hintaan tulee usein noin 15 euroa ylimääräistä, kun joudun soittamaan suomalaiseen asiakaspalveluun kortin avaamiseksi. Busseissa voi myös maksaa käteisellä, mutta koska en käytä käteistä enää juuri missään muualla, ei sitäkään ole aina mukana (paitsi pyykinpesussa! Teknologinen kehitys on kotitalossani edelleen siinä pisteessä, että pyykkikone toimii vain ja ainoastaan neljännesdollarin kolikoilla. Tämä on ikuinen ärsytyksenaiheeni). New Haven on myös enemmän yksityisautoilijoiden ehdoilla rakennettu kaupunki kuin Boston, joten täällä julkista liikennettä käyttävät eniten ne, joilla ei autoon ole varaa tai mahdollisuutta. Siispä julkisessa liikenteessä on välillä levotonta ja suomalaisen kaupunkikulttuurin turvallisuuteen tottuneena en ole ainakaan vielä oppinut lukemaan kovin hyvin täkäläistä kaupunkikuvaa ja sitä, missä menee turvallisen ja turvattoman raja, joten en ole käyttänyt busseja kovin usein.

Arki New Havenissa on siis vaatinut enemmän sopeutumista kuin Bostonissa. Siihen on kuitenkin mahtunut myös paljon hyviä asioita – sain työpisteen yliopistolta, joten olen päässyt tutustumaan paikallisiin väitöstutkijoihin, New Havenissa kotini lähellä on upeita ulkoilumaastoja, yliopiston kirjastot sekä yliopistokirjastojen lainausverkostot tuovat ulottuvilleni mitä vain haluan ja tarvitsen ja olen päässyt taas viettämään aikaa Bostonissa asuvien ystävieni kanssa.

Syksyn aikana olen muistanut myös Ivy League-yliopistojen viehätyksen. Kampuksella järjestetään paljon erilaisia tapahtumia ja myös harva se viikko yliopistolla on puhumassa valtionjohtajia eri puolilta maailmaa. Pari viikkoa sitten esimerkiksi olin kuuntelemassa Valko-Venäjän oppositiojohtajan Svjatlana Tsih’anouskajan ja Yalen historian professori Timothy Snyderin keskustelua Itä-Euroopan tulevaisuudesta. Paras puoli yliopistoissa ovat totta kai ylipäätään ihmiset, sillä eliittiyliopistot (kaikista ongelmistaan huolimatta) kokoavat kattojensa alle valtavan moninaisen ja kansainvälisen joukon pääsääntöisesti todella uteliaita ihmisiä, joiden kautta olen itse päässyt oppimaan valtavasti kaikesta mahdollisesta. Myös yhdysvaltalainen itsevarmuus ja usko omiin kykyihin on tarttuvaa, kunhan ensin pääsee omasta suomalaisesta vaatimattomuudesta ainakin vähän eroon.

Mites se väitöskirja sitten? Onhan sekin edennyt, vaikkakaan en ihan päässyt tavoitteeseeni saada kolme väitöslukua pakettiin tämän vuoden aikana. Tärkein on kuitenkin toteutunut ja syksyn alussa aika levällään olleet ajatukseni ovat vähitellen tiivistyneet ja jäsentyneet koko ajan paremmin. Myös työ lähteiden kanssa on edennyt hyvin ja olen koko ajan paremmin perillä kaikista tutkimukseni neljästä yliopistostani. Lähteet ovat omalta osaltaan tarkentaneet työni kokonaiskuvaa ja myös käsitystäni siitä, mitä vielä kevään aikana pitäisi lukea. Keväälle ja alkukesälle jää siis kolmen väitösluvun kirjoitus (tai no, oikeastaan kahden ja puolen, sillä yksi tulevista luvuista yhdistelee aiemmin kirjoittamiani konferenssipaperia ja artikkelia eli tekstiä on jo kasassa) sekä työn johdannon viimeistely ja ylipäätään tekstin editointityön aloitus. Tahti on siis tiivis, mutta ainakin toistaiseksi näyttää ihan mahdolliselta, että saisin väitöskirjani tekstin noin suunnilleen kasaan ennen paluutani Suomeen.

Ennen kevättä on kuitenkin vielä luvassa joululoma Suomessa. New Havenissa on toistaiseksi ollut vasta vähänlaisesti pakkasta ja luntakin on satanut vain yhden pikaisen myräkän verran, joten reissu talviseen Suomeen osuu juuri oikeaan hetkeen.