Kirjoitan toistuvasti matkanteosta, olemisesta ja tulemisesta, liikkeestä. Silti olen löytänyt itsestäni viime aikoina yhä vahvemmin halun pysähtyä ja vaieta, olla tarttumatta liikkeeseen ja olla sanomatta mitään itsestäni lähtevää, vaikka samalla mieli kaipaisi sanojen pariin ja tekstien ääreen myös muutenkin kuin lukijana tai tutkijana. Sanat kuitenkin jäävät usein tulematta, hetki kulkee ohi, en saa tartuttua siihen, miten päin ja missä asennossa kuljen tällä hetkellä kirjoittajana. Sillä onhan kirjoittaminen maailmassa olemista ja maailmaan asettumista, sen tunnustelua, miten yhteys muihin kulloinkin rakentuu ja mitä sanat kutsuvat esiin.

Uuden edessä oleminen elämässä ja tutkimuksessa pakottaa toisaalta ymmärtämään, että myös seuraavat sanat ovat uusia ja uusista paikoista löytyviä. Niitä on turha siis etsiä tuttujen takkien taskuista tai aiemmin koluttujen kulmien takaa, vaikka samalla niiden tuttuutta on myös ikävä, en ehtinyt ehkä sanoa kaikkea haluamaani niiden avulla. Samalla kuitenkin välillä edessä välähtävät myös uusien horisonttien valot ja niiden mukana into tuttuuden tuolla puolella odottavista ajatuksista ja sanomisen mahdollisuuksista. On silti ehkä maailman vaikeinta luottaa muutokseen ja jaksaa odottaa uusien sanojen löytymistä, kun samalla pelottaa, että ne eivät ehkä tule, ehkä ne jäävät iltahämärään, ehkä jään vain odottamaan.