Ensimmäiset noin neljä päivää maahanmuuttajana ovat nyt takana!

Matkustaminen vei yhteensä noin 20 tuntia, mutta yhden välilaskun kanssa siirtymä Helsingistä Bostoniin sujui yllättävän mallikkaasti jopa näin pandemia-aikana matkustaessa. Pääsin koluamaan lentokenttiä pitkästä aikaa kunnolla, kun ensin Pariisissa Charles de Gaullen kentällä siirtymä portilta toiselle vei mitä kummimpia reittejä ja kun sitten Bostonissa reppuun unohtunut banaani pakotti minut erityistarkastukseen rajalla. Bostonissa syytä tarkastukseen ei ensin kerrottu, joten hetken sain ihmetellä mistä on kyse, kun rajatarkastaja ensin otti passini ja passitti sitten toisen virkailijan mukana erilliselle osastolle. Tätä lukuun ottamatta byrokratian vähyys rajanylityksessä jopa yllätti: kukaan ei kuulustellut minua aikeistani tai kunniallisuudestani, vaan pelkkä passin ja viisumin tarkastus riitti.

Ensivaikutelmani Bostonista oli kahtalainen. Toisaalta matala ja tiilirakennuksia täynnä oleva suurkaupunki tuntui kovin tutulta ja eurooppalaiselta, mutta toisaalta ilmassa oli jotain vierasta ja uutta. Tai oikeammin olin itse vieras ja uusi ja vielä tietämätön. Selvisin taksilla helposti uuteen kotiini, joka on yliopisto-opiskelijoiden asuttama ”town house” noin puolentoista kilometrin päässä Harvardin pääkampukselta. Seuraavan talven ajan jaan siis asunnon neljän muun ihmisen kanssa ja samassa talossa meitä asuu yhteensä 15.

Ensimmäisinä päivinä olen hoitanut olennaisimpia asioita, joita ilman en pääse alkuun. Rekisteröin saapumiseni Harvardin kansainväliselle toimistolle, varasin tapaamisajan sosiaaliviranomaiselle sosiaaliturvatunnuksen hankkimista varten sekä ilmoittauduin yliopiston testausprotokollaan, sillä kaikilta kampuksella oleilevilta vaaditaan säännöllistä koronatestausta. Kunhan saan ensimmäisen testin tehtyä toivottavasti ensi viikolla, pääsen hakemaan Harvard ID-korttini ja saan sitä kautta virallisesti pääsyn kampukselle ihan sisätiloihin asti.

Sillä totta kai olen jo käynyt kampuksella kävelyllä.

Harvardin punatiilisen kampusalueen vanhin osa on muurein ympäröity Harvard Yard, joka koostuu opiskelija-asuntoloista, luentosaleista ja kirjastoista. Itse kampusalue kuitenkin on jo kauan sitten levittäytynyt myös muurien ulkopuolelle, ja itse en ole ainakaan vielä onnistunut hahmottamaan kuinka valtava alue oikeastaan on. Tämän vanhimman kampuksen lisäksi Harvardilla on vielä kaksi muuta kampusaluetta, Allston ja Longwood, joista ensimmäinen on Harvard Business Schoolin koti ja jälkimmäinen koostuu yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tiloista.

Ensimmäinen kävelyretki kampusalueelle tuntui aavistuksen epätodelliselta. En ihan voinut käsittää, että täällä vihdoin olen, oman tutkimukseni ytimessä ja itseään maailman parhaana yliopistona pitävän korkeakoulun kampuksella. En ollut ainoa ympäristöä ihmettelevä, sillä opiskelijoiden lisäksi kampusaluetta ruuhkauttivat monet turisteiksi tunnistettavat. Vertaus eläintarhaan ei olisi mielestäni ihan virheellinen: täällä jotkut elivät arkeaan, kun me muut tulimme muurien taakse heitä ihmettelemään. Itse kuitenkin pääsen pian tuohon ihmeteltävien joukkoon, kunhan saan tuon kultaisen kulkukorttini.

Kävelyn tärkein kohde itselleni oli kuitenkin parin korttelin päässä Harvard Yardilta. Sieltä löytyy oikeastaan se alkuperäinen syy, minkä vuoksi valitsin yhdysvaltalaiset yliopistot tutkimusaiheekseni gradua aloitellessani ja miksi aiheeseen alun perin ihastuin.

Nykyinen Radcliffe Institute for Advanced Study eli entinen Radcliffe College oli vuonna 1879 perustettu ja vain naisille avoin yliopisto Harvardin kupeessa. Yliopiston perustamisen taustalla oli monien Bostonin alueella asuvien ja koulutetuista perheistä tulevien naisten pyrkimys päästä opiskelijoiksi Harvardiin, joka hyväksyi 1800-luvulla luentosaleihinsa pelkästään nuoria miehiä. Pitkällisen väännön myötä sekä Harvard että sitä vastaan taistelleet naisten koulutuksen puolestapuhujat päätyivät kompromissiin, jossa kivenheiton päähän Harvard Yardilta perustettiin erillinen naisyliopisto. Radcliffessa opetus koostui täysin samoista kursseista ja sisällöistä kuin Harvardissa ja opettajina toimivat Harvardin professorit, mutta näin nuoret naiset ja miehet saatiin pidettyä eri luentosaleissa Harvardin johdon toiveiden mukaisesti. (Siitä miksi näin oli kirjoitin tarkemmin gradussani eli täällä.)

Törmäsin graduaihetta pohtiessani Radcliffen opiskelijoiden 1910-luvulla laatimiin vuosikirjoihin, joissa jokainen valmistuva luokka kokosi yhteen muistoja opiskeluajaltaan sekä pohti tulevaisuuttaan. Nuorten naisten mahtava huumorintaju ja nokkeluus hurmasivat minut heti, joten nyt, kolme vuotta myöhemmin ja väitöskirjatutkijana oli upeaa päästä viimein näkemään heidän opinahjonsa.

Seuraavat päivät menevät vielä kotioloissa töissä, mutta pian pääsen jo toivottavasti sisälle kirjastoihin ja arkistoihin, niin Harvardissa kuin Radcliffessakin.

(Tätä kirjoitusta laatiessani huomaan, että en ole vielä avannut omaa tutkimustani tarkemmin tämän sivuston puolella. Kirjoitan siitä lähitulevaisuudessa siis oman artikkelinsa.)