Arkistokammo ja epäonnistumisen pelko

Widener Library on Harvardin kirjastoista kaikkein isoin

Viimeisen viikon aikana elämä on kulkenut eteenpäin Yhdysvalloissa. Olen saanut kulkuoikeuden Harvardin kampukselle, avannut pankkitilin sekä hakenut sosiaaliturvatunnusta. Kaikki käytännön asiat siis alkavat olla kunnossa, joten vähitellen voin alkaa keskittyä pääasiaan eli tutkimukseeni, joka minut tänne toi.

Kerron lisää tutkimusaiheistani täällä blogin puolella ihan lähiaikoina, mutta inspiroiduin vielä ennen sitä kirjoittamaan viime päivinä pohtimastani aiheesta eli arkistokammosta ja siihen liittyvästä epäonnistumisen pelosta. Nyt kun on vihdoin aika alkaa pohtia tarkemmin omaa tutkimustani ja alkaa viimein varailla arkistoaineistoja luettavaksi, olen havainnut itsessäni tiettyä vastahankaisuutta. Ei siksi, että tutkimusaiheeni tuntuisi yhtäkkiä jotenkin luotaantyöntävältä, vaan siksi, että arkistot paikkoina tuntuvat tiivistävän kaiken sen tietotaidon, joka minun tutkijana tulisi hallita.

Kaikki ne lähteet, joita arkistolaitos säilyttää, muodostavat historiantutkimuksen pohjan (vaikka kaikki lähteet tosin eivät asu arkistoissa). Näin siis arkistot ovat eri aikoina herättäneet historioitsijoissa varsin erilaisia ja varsin tunnepitoisia reaktioita – niitä on laajemmin tutkinut erinomainen väitöskirjaohjaajani Elise Garritzen (joka kirjoittaa aiheesta esimerkiksi tarkemmin täällä). Siispä me nykyiset nuoremman polven tutkijat seisomme monen ennen meitä eläneen jättiläisen olkapäillä, kun kävelemme arkistoon sisälle. Meitä ennen on tutkittu ja meidän jälkeemme tullaan tutkimaan ja meidän tehtävämme on antaa oma, toivottavasti merkityksellinen panoksemme ketjun jatkoksi.

Arkisto on myös omanlaisensa ympäristö, jossa on omanlaisensa käytössäännöt ja etiketti. Miten arkisto rakentuu, mitä tietokantaa käyttää aineistopyyntöjen tekemiseen, millaisia kyniä lukusalissa saa käyttää, keneltä kysyä apua, mikä on paras istumapaikka – kaikki nämä kysymykset vaativat vastauksensa, jotta selviytyy arkistokäynnistä kaikin puolin kunnialla. Lisäksi arkistossa tehtävä tutkimus muodostaa koko tutkimukseni pohjan. Arkistoaineistojen kautta minun tulee osata tehdä tulkintoja, nähdä olennainen epäolennaisen keskeltä ja hahmottaa, miten asiat yhdistyvät toisiinsa. Aineistojen läpikäyminen tuntuu siis oman asiantuntemukseni mitalta ja tutkimukseni tason määrittäjältä, joten ensimmäisen askeleen ottaminen usein hirvittää – entä jos en osaa? Arkistokammo siis tavallaan pätee myös digitoituihin, oman työpöydän ääressä läpikäytäviin aineistoihin. Niiden kohdalla kammo on kuitenkin helpompi kohdata, kun samaan aineistoon voi palata monta kertaa ja työn ääressä voi huoletta juoda kupin kahvia ja tehdä muistiinpanoja myös kuulakärkikynällä.

Arkistojen vaatimukset tuntuvat siis aloittelijalle ja oman tutkimuksensa alussa olevalle kovilta. Kyseiset tuntemukset eivät tietenkään ole mitään ylitsepääsemätöntä eli tieni vie kyllä arkistoihin toivottavasti ihan lähiaikoina. Halusin kuitenkin kirjoittaa myös tästä aiheesta, sillä olen havainnut jonkin asteista lähdeaineistoihin tarttumisen välttelyä myös muissa viiteryhmäni edustajissa. Ehkäpä tämä teksti siis auttaa omien tuntemusten pohtimisessa – ainakin se kannustaa itseäni vihdoin tarttumaan toimeen ja arkiston ovenkahvaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s