Kirjoista ja tutkijan äänestä

Ruska on vähitellen saapumassa Bostoniin

Viime viikkojen aikana olen kasannut kirjahyllyyni teoksen toisensa jälkeen.

Harvardin kirjastovalikoima on hurmannut minut ja vienyt mukanaan – tähän mennessä olen laskujeni mukaan käynyt kolmessa yliopiston 28 kirjastosta (näistä yksi sijaitsee Washington D.C.ssä ja yksi Italiassa) sekä paikallisessa kaupunginkirjastossa eli Cambridge Public Libraryssa. Näidenkin kirjastojen valikoima sekä erinomainen kaukolainapalvelu ovat venyttäneet lukulistani kilometrien pituiseksi. Kirjastovierailut ovat myös olleet omanlaisiaan elämyksiä. Esimerkiksi Harvardin suurimmassa kirjastossa Widener Libraryssa koulutushistoriaan liittyvät teokset sijaitsevat neljännessä kerroksessa maan alla sprinklerikoneiston lähellä, missä hyllyjen välejä koristavat hiirenloukut.

Kirjojen haaliminen on arvattavasti johtanut myös lukemiseen ja sitä kautta myös jälleen tutkijuuden pohtimiseen.

Kun luen tutkimuskirjallisuutta, huomaan etsiväni teksteistä usein analyysin ja näkökulmien lisäksi myös tutkijan omaa ääntä. Sellaista, joka kertoisi, millaisia tunteita tutkimus herättää, mitä asenteita maailmaa ja yhteiskuntaa kohtaan se erittelee, miten se määrittelee tutkijuutta. Luulen toivovani, että näiden pienten kurkistusten kautta joku kertoisi minulle, mitä on olla tutkija. Millaiset ihmiset mahtuvat roolin raamien sisään ja miten neuvotella oman tutkimuksen ja oman minuuden välistä suhdetta? Tutkijana joutuu tottumaan hassuun ristiriitaan siitä, että oma minuus ja oma työ eivät ole yksi ja sama asia, mutta silti oma työ tapahtuu jotenkin auttamatta oman minuuden kautta ja omien ajatusten myötä, jotka eivät asetu mieleen siististi työajan puitteissa, vaan ovat jatkuvasti läsnä ja muovautuvat oman elämänkokemuksen kautta.

Myös omat arvot ja oma tapa olla olemassa tulevat kysymättä tutkimukseen mukaan. Tutkimus täytyy tuntea tärkeäksi, jotta sen tekeminen on mielekästä. Omien arvojen vastainen työ ei koskaan ole kumpaakaan näistä. Tutkijan työ ei ole siis suorittavaa, suoraviivaista tallustelua kohti selkeää tavoitetta tai työpaikalle iltapäivällä jätettävää, vaan se vaatii oman minuuden pohtimista, kyseenalaistamista ja muovaamista, sitä, että osaa olla oma itsensä ja osaa olla tutkija yhtä aikaa ja tavallaan myös ristikkäin.

Oman äänen käytölle olisi mielestäni akateemisissa teksteissä enemmänkin tilaa, sillä kun kaikilla meillä se kerran on, on turha siivota se piiloon. bell hooks ja hänen esseistiset teoksensa ovat mielestäni oiva esimerkki oman position asettamisesta keskustelun aiheeksi. Hän ei vello omissa ajatuksissaan tai pyöritä tekstejä oman napansa ympärillä, vaan kirjoittaa relevanttia yhteiskunnallista ja kulttuurista analyysiä paljastaen jatkuvasti sen, että kirjoittaa tietystä positiosta käsin ja tietynlaisen näkökulman kautta.

Kirjapinoni kahlaaminen läpi tuntuu kovin hitaalta ja kaikki uudet teokset pyörivät mielessäni niin, että omien ajatusten kirjaaminen ylös tänne blogiin tuntuu tällä hetkellä kovin kankealta ainakin, jos niiden tulisi olla jotenkin vakavasti otettavia. Siispä ajattelin kirjoittaa jotain kevyempää ensi kerralla, sillä Yhdysvalloissa asuminen on toki tuonut mukanaan yhtä ja toista ihmeteltävää aina ruokakaupoista liikennesääntöihin.

Tämän tekstin inspiroi kirjoittamaan bell hooksin lisäksi Cynthia Enloe ja hänen feministinen teoksensa Bananas, Beaches and Bases, joka kysyy missä ovat naiset kansainvälisessä politiikassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s