Yhdysvallat ihmetyttää eli kuinka ylittää suojatie

Radcliffe Institute of Advanced Study

Noin kuukauden Yhdysvalloissa asumisen jälkeen en ole vieläkään ihan täysin varma siitä, kuinka suojatie kuuluu ylittää.

Uuteen maahan muuttaessa moni asia pääsee yllättämään, ja vaikka yhdysvaltalainen liikennekulttuuri on monin tavoin eurooppalaiselle tuttua, suojateiden ylitys sujuvasti ei ihan aina vielä luonnistu. Helsingissä viime vuodet asuneena olen tottunut siihen, että jalankulkijalla on aina oikeus ylittää tie ennen autoa ja autoilijat pääsääntöisesti tätä kunnioittavat. Myös Massachusettsin osavaltion laki ilmeisesti velvoittaa autoilijan päästämään jalankulkijan ensin, mutta täällä autoilijoista ehkä vain noin puolet noudattavat lakia. Myös liikennevaloristeykset ovat oma lukunsa. Sekä autoilijat että jalankulkijat kulkevat säännöllisesti päin punaisia (ensimmäinen ryhmä onneksi vähän harvemmin). Viimeksi eilen kävelyllä ollessani minulle töötättiin, jotta ylittäisin kadun ennen jalankulkijoiden valon syttymistä ja päästäisin punaisiin pysähtyneet autoilijat jatkamaan matkaansa niin ikään päin punaisia. Kiire on siis yleinen vaiva.

Somervillea eli omaa naapurustoani

Tien ylittämisen lisäksi myös muut asiat ovat yllättäneet uudessa maassa. Esimerkiksi eri hallinnon tasojen kankeudet ja kummallisuudet ovat totta kai tulleet maahanmuuttajalle vastaan. Koska osa tutkijavaihtoni rahoituksesta tulee The American-Scandinavian Foundation-säätiöltä, joka on yhdysvaltalaislähtöinen, tarvitsin paikallisen sosiaaliturvatunnuksen verotusta varten. Tällä hetkellä, kun korona vielä runtelee maata, Social Security Administration ei ota ketään vastaan ilman ajanvarausta ja ajanvarauksen saadakseen halukkaan tulee joko postittaa tai FAKSATA tarvittavat hakemusdokumentit paikalliseen toimistoon. Mitään ei siis voi tehdä verkossa, vaan vasta kun dokumentit ovat päässeet perille, toimisto ottaa hakijaan yhteyttä.

Tältä osin tosin sain nauttia huippuyliopiston jäsenilleen junailemista eduista. Ennen kuin ehdin perehtyä faksin toimintaan, Harvardin kansainvälinen toimisto ilmoitti järjestäneensä omille jäsenilleen rajallisen määrän aikoja varattavaksi, jolloin toimistoon voisi vain ilmestyä paikalle ja hoitaa asian yhdellä istumalla. Vaikka nautin suuresti elämäni helpottumisesta, koen myös pientä syyllisyyttä ansaitsemattomista etuoikeuksista.

Harry Elkins Widener Memorial Room eli Widener Librarylle nimensä antaneen ja Titanicin haaksirikossa menehtyneen nuorukaisen työhuoneen kopio kirjastossa. Kirjaston rakentamiseen rahat lahjoittaneen äidin ehtona oli, että pojan muistohuoneen työpöydällä tulisi aina olla tuoreita kukkia.

Toinen, mielenkiintoisia sääntöjä vilisevä maailma on kirjastojen ja arkistojen kupla. Jo moneen kertaan mainitsemassani Widener Libraryssa vartija tarkastaa kaikkien reput ennen kirjastosta poistumista ja piippaa jo kertaalleen lainatut kirjat uudelleen koneelleen. Kirjastossa on lisäksi käytössä kaksi erillistä luokittelujärjestelmää, joten oikean sijainnin löytäminen kirjan luokan perusteella vaatii aina vähän pohtimista.

Arkistoissa pätevät tietenkin omat, varsin tiukat sääntönsä. Lukusaliin saa ottaa mukaansa vain tietokoneen, sen tarvittavat johdot, lyijykynän, kumin sekä kuulokkeet. Lyijykynä ei saa olla siis penaalissa, vaan se tulee kantaa kädessä, ja muistiinpanoja tehdessä tulee käyttää arkiston tarjoamaa paperia (tai tietokonetta tietenkin), sillä omia vihkoja tai edes irtolehtisiä ei lukusaliin saa viedä. Näiden ihan ymmärrettävien sääntöjen lisäksi olen törmännyt myös eri päivinä vähän eri sääntötulkintoihin. Esimerkiksi yhtenä päivänä en saanut ottaa lukusaliin pitkähihaista mukaan ellen laittanut sitä ylleni jo lukusalin ulkopuolella, kun muina päivinä olen kantanut sen käsivarrellani onnistuneesti mukaani. Toisena päivänä törmäsin rajoitukseen, jonka mukaan sain pyytää vain neljä arkistokansiota lukusaliin, kun edellisenä päivänä minulle tuotiin pyytämättä kaikki seitsemän varaamaani kansiota.

Ehkä isoin yllätys ovat kuitenkin olleet yllä olevan kuvan otukset. Ympäri Cambridgea kulkee vapaana ja täysin ympäröivästä liikenteestä ja ihmisistä piittaamattomana kalkkunoita. Niitä pyörii kampuksella ja sen ympäristössä välillä kahdestaan, joskus nelistään ja erään arkistotyöntekijän mukaan välillä jopa seitsemän (!) kalkkunan porukoissa. Ensimmäisillä tapaamisilla kiersin kalkkunat suosiolla niin kaukaa kuin pystyin, mutta vähitellen olen rohkaistunut lähemmäs eivätkä heiluvahelttaiset tepastelijat ole välittäneet juuri läsnäolostani. Toki aivan kosketusetäisyydelle en edes pyri, sen verran valtavat linnut herättävät kunnioitusta. Vapailla kalkkunoilla on alueella pitkät perinteet, sillä löysin eräästä Cambridgessa kirjoitetusta kirjeestä vuodelta 1912 jo maininnan kalkkunoiden kohtaamisesta.

Monet paikalliset vitsailevat, että marraskuussa koittava kiitospäivä pelottaa kyllä kalkkunat pois. Saa nähdä miten niiden käy.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s