(Pidin muutaman viikon kirjoitustaukoa, sillä ensin flunssa vei voimat ja sen jälkeen tämän aiheen kypsyttely vei aikansa. Häpeä aiheena mahdollistaa hirveän monen näkökulman pohtimisen, mutta tässä se, mihin itse tällä kertaa ylsin.)

Häpeä sulkee ulos, pakottaa nöyrtymään, vaientaa ja saa epäilemään itseään. Se kontrolloi ja asettaa sisäisen äänen kontrolloimaan omaa minuutta, jotta häpeän tuoman nöyryytyksen voisi välttää: miltä saan näyttää, kuulostaa, tuntua tai tuoksua, miten voin ottaa tilaa ja olla tilassa läsnä vai voinko lainkaan, miten saan puhua ja täytänkö asetetut odotukset? Ennen kaikkea häpeä pakottaa piiloutumaan, jotta kukaan ei näe omaa vajavaisuutta tai osaamattomuutta.

Häpeän kokemukset ja sen syntymisen paikat vaihtelevat eikä se, mikä hävettää yhtä tunnu välttämättä toisesta miltään. Häpeä on kuitenkin tärkeä sosiaalinen työkalu, jolla eri ryhmät pyrkivät säätelemään jäsentensä käytöstä ja ryhmään kuulumista. Häpeä nousee useimmiten sisäistetyistä oletuksista ja itsensä kontrolloinnista eikä suorasta ulosjättämisestä tai sormella osoittelusta, mutta sitä uusinnetaan monin eri tavoin keskusteluissa, tavoissa kohdata toinen ihminen ja median kuvastoissa. Ihmiseen itseensä piiloutuvana voimana häpeä on erityisen voimakas ja erityisen kipeä kokemus, joka saa uskomaan, että on itse vääränlainen, rikkinäinen ja paheksuttu. Siksi häpeän syy, pala omaa minuutta, pitää piilottaa, haudata kauas olemattomiin.

Usein jollain tavalla yhteisöjen ulkokehillä olevien häpeätutkat ovat herkempiä kuin sisäpiiriläisillä, sillä sisäpiirissä oleva on sisäistänyt jo säännöt ja toimintamallit, osaa välttää niistä poikkeamisen eikä voi näin yhtä helposti tulla suljetuksi ulos. Ulkokehällä oma asema ja kuuluminen ovat epävarmempia todellisuuksia, joista kiinni pitäminen häpeän välttämisen kautta on tärkeämpää oman sosiaalisen selviytymisen kannalta. Itsestään ei siis kannata paljastaa liikaa, jottei tule torjutuksi.

Myös moni hallinnan ja vallankäytön järjestelmä käyttää häpeää hyödykseen, kun ne käyvät kauppaa ulossulkemisella ja hyväksytyksi tulemisella. Kaikki ne tavat, joilla kapitalistinen yhteiskunta kannustaa kuluttamaan vaikkapa oman ulkomuodon muovaamiseen, perustuvat häpeän ja yhteisöstä ulossulkemisen logiikalle. Minkä muotoinen ja kokoinen keho saa olla, millaisia karvoja siinä saa kasvaa, mitä pitää peittää ja mitä paljastaa vai saako mitään peittää tai paljastaa? Millaiset kehot ja kehojen kantamat luokan, tietoisuuden ja esteettisyyden merkit asetetaan tavoittelemisen arvoisiksi ja mitä tulee välttää?

Kaikkein vakavimmat häpeällä uhkaavat ulkonäköä koskevat virheet ovat lika, rikkinäisyys, lihavuus ja haluttomuus sopeutua sukupuolitetun estetiikan normeihin. Näistä kahden jälkimmäisen kohdalla sallittu häpeämättömyyden kirjo on ilokseni vähitellen laajenemassa, mutta kaksi ensimmäistä ja usein luokkasidonnaista teemaa tuovat usein häpeän mukanaan.

Sukupuoli ja seksuaalisuus, sallitut feminiinisyyden ja maskuliinisuuden muodot sekä tavat tuoda esiin seksuaalisuuden eri puolia ovat myös keskeisiä häpeän temmellyskenttiä. Kuka saa tulla hyväksytyksi, kenen pitää piilottaa osa itsestään, kuka saa koskettaa ja ketä? Millaista käytöstä odotetaan nuorelta tai vanhalta naiseksi tai mieheksi tunnustautuvalta? Kuinka olla jotain muuta kuin nainen tai mies ja saada silti kuulua? Ikä, rodullisuus ja yhteiskuntaluokka ovat keskeisiä sukupuoleen nivoutuvia kategorioita, jotka sallivat yhdelle yhtä ja kieltävät sen samalla toiselta. Nämä kaikki yhdessä ovat mukana määrittelemässä sitä, millaisiin positioihin eri yksilöiden on mahdollista asettua näkyvästi, ilman tarvetta piilottaa itsestään mitään tärkeää osaa.

Akateeminen asiantuntijuus on etenkin vahvasti ikään, luokkaan ja sukupuoleen ladatuilla merkityksillä pohjustettu rooli. Akateeminen yhteisö käsittelee näitä määreitä ja odotuksia kiihkeästi ja herkeämättä eri näkökulmista käsin ja antaakin kiitettävän usein tilaa erilaisille äänille ja erilaisten yksilöiden kuulumiselle ilman vaadetta häivyttää eri puolia itsestä. Se kuitenkin auttamatta pelaa osaltaan samankaltaisilla häpeän pelisäännöillä muun yhteiskunnan kanssa, ja vaatimus asiantuntemuksesta tuo omat häpeän mahdollisuutensa – Asiantuntijan suurien saappaiden täyttäminen saa auttamatta epäilemään tietääkö mitään, osaako oikeasti tai ovatko omat ajatukset mistään kotoisin. Akateemisella alalla on olemassa loputon määrä eri tapoja tuntea olonsa riittämättömäksi ja siten hävetä omaa osaamistaan ja sen puutteita tai muuten vain omaa kykyään esiintyä oletettujen asiantuntijuuden vaatimusten mukaisesti.

Kuinka sitten asettua vastarintaan, olla suostumatta häpeään? Ainakin yksilötasolla voi pyrkiä menemään juuri sinne, missä on omasta mielestä vaara joutua häpeään. Voi yrittää kääntää häpeän omassa mielessään kulttuurisesti rakentuvaksi ja sopimuksenvaraiseksi järjestelmäksi ja näin kääntää myös oman häpäisevän sormen itsestään poispäin. Voi yrittää ihmetellä sitä, miksi joku asia hävettää ja millaisissa asioissa häpeä omia päätöksiä ohjaa. Ja voi jotenkin yrittää tuoda esiin omia epävarmuuksiaan, niitä kohtia, jotka ehkä hävettävät, ja näin kieltäytyä häpeästä.

(Tämän tekstin inspiraationa toimi maahanmuuttajaa seuraava häpeä ja epävarmuus, kun ei ihan ymmärrä kaikkia sääntöjä ympärillä tai osaa tarvittavia puheenparsia kaupan kassalla. Myös tämän tekstin kirjoittaminen hävetti vähän.)