Arkista puurtamista etuoikeuksien keskellä

Asun lähellä Prospect Hilliä, jonka laelta kohti Bostonin keskustaa kuva on otettu. Alueella oli Yhdysvaltain itsenäisyyssodassa paikallisesti tärkeä linnoitus, joten nykyisin mäki liitetään vahvasti kansallisiin ja lähes myyttisiin kertomuksiin maan itsenäistymisestä.

Noin kahden ja puolen kuukauden elelyn jälkeen arki Cambridgessä on jotensakin tasaantunut. Toki kaikkea uutta tulee vielä paljon vastaan ja yliopistolla luoviminen vaatii uusien asioiden opettelua viikoittain, mutta nyt minulla on ainakin hetkellisesti tunne siitä, että osaan suunnitella päiväni ja ennakoida elämääni. Tiedän, missä ovat rauhallisimmat työskentelypaikat kampuksella, miten kommunikoida eri arkistojen kanssa tai mitä käsitteet G4, CGIS tai Sever Tent tarkoittavat (G4 viittaa 4. vuoden tohtoriopiskelijaan, CGIS on Center for Government and International Studies ja Sever Tent oli alkusyksystä luentorakennus Sever Hallin pihassa sijainnut teltta, jossa pandemia-aikana voitiin pitää tapahtumia ja luentoja). Olen tutustunut ihmisiin eri puolilta maailmaa ja onnistunut törmäämään myös muutamaan suomalaiseen, ruotsalaiseen ja tanskalaiseen.

Nyt joulukuun alussa ja lukukauden päätöksen häämöttäessä olen pyrkinyt luomaan jonkinlaista kokonaiskuvaa tekemästäni arkistotyöstä, suunnitellut kevään ohjelmaa ja tulevia arkistomatkoja sekä viimeistellyt Helsingin yliopistossa etänä käymäni yliopistopedagogiikan kurssin tehtäviä (tuo kyseinen kurssi on vaatinut heräämistä kerran viikossa 4:45, joten sitä ei tule ikävä keväällä). Tähän saakka olen keskittynyt pääosin Harvardin yhteydessä toimineen naisyliopisto Radcliffen arkistoihin, mutta vielä ennen joulua tavoitteeni olisi siirtyä Harvardin omien arkistojen pariin, missä varmasti kuluisi helposti vuosi jos toinenkin. Helmi-maaliskuussa vuorossa on yhteensä kuukauden mittainen matka Princetonin ja Bryn Mawrin yliopistojen arkistoihin. Näistä ensimmäinen sijaitsee New Jerseyssä ja toinen Pennsylvanian puolella noin 100 kilometrin päässä edellisestä. Vielä suunnittelematta on matka Massachusettsin länsiosissa sijaitsevaan Mount Holyoken yliopistoon, mutta sen jälkeen olen ainakin käväissyt kaikissa väitöskirjani aiheena olevissa yliopistoissa.

Kävin muutama viikko sitten Harvard Graduate Schoolin järjestämällä minivaelluksella Bostonin eteläpuolella sijaitsevalla Blue Hills-luonnonsuojelualueella.

Tutkimuksen lisäksi olen harrastanut ultimate frisbeetä (amerikkalaisen jalkapallon kaltainen laji, mutta frisbeellä pelattuna ja ilman fyysistä kontaktia), käynyt katsomassa kokeellista hip hop-taidetta, vaeltanut Bostonin lähellä (kts. kuva yllä), nähnyt Pähkinänsärkijän Bostonin baletissa, päässyt kiitospäivän illalliselle ystäväni isovanhempien luo, bongaillut edelleen kalkkunoita kaupungilla ja kiroillut kotini vieressä olevaa rakennustyömaata, jolta kantautuu tasainen pauke noin kymmenen tuntia päivässä. Päällä on ollut siis jatkuvasti mukava pieni kiire, joka on tuntunut oikein sopivalta ja hauskalta pitkään jatkuneen etäajan jälkeen ja etenkin, kun kiire on sisältänyt kaikkea uutta ja ihmeellistä.

Elämä Harvardin kupeessa ja tutustuminen muihin opiskelijoihin ja tutkijoihin on saanut minut myös pohtimaan sitä valtaisaa etuoikeuksien määrää, joka täällä tiivistyy lopulta melko pienelle ihmisjoukolle. Yksi Harvardissa silmäänpistävä tekijä ovat tietenkin yliopiston valtaisat resurssit, ja yksinkertainen esimerkki tästä on ylläpito-, asiakaspalvelu- ja huoltohenkilökunnan määrä yliopiston eri sektoreilla. Parina viime päivänä olen työskennellyt Harvard Divinity Schoolin kirjastossa, joka on melko pieni yliopiston moniin muihin kirjastoihin verrattuna. Kirjasto on ollut lähes tyhjä itseäni ja kirjastotyöntekijöitä lukuunottamatta etenkin nyt, kun monet syyslukukauden viimeisistä luennoista kiitospäivän ja joululoman välillä pidetään etänä, jotta opiskelijat eivät pandemia-aikana joudu toistuvasti matkustamaan perheensä ja kampuksen välillä. Siitä huolimatta Divinity Schoolin kirjaston aukioloajat ovat täysin normaalit eli opiskella voi 12 tuntia päivässä aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Harvardissa on myös jatkuvasti toiminnassa muutama 24/7-kirjasto, jotka palvelevat yötä myöten opiskelevien tarpeita, ja itärannikon yliopistokirjastojen välinen kaukolainapalvelu tuo kaipaamani teoksen parissa päivässä hyllyyni, jos vaikkapa Harvardin oma kappale on jo lainassa.

Toinen hyvä esimerkki valtavista resursseista ja toisaalta myös yliopiston vetovoimasta on kurssitarjonnan laajuus ja mahdollisuus erikoistua eri tutkimusaloille. Itse olen löytänyt koulutushistorian omaksi näkökulmakseni historiantutkimukseen sattumien kautta ja vähän vahingossa kiinnostuttuani ensin vallasta, luokasta ja sukupuolesta käsitteinä ja ymmärrettyäni sitten vähitellen, että niitähän voisi tutkia myös yliopistojen kautta. Oman opintopolkuni varrella Helsingin yliopistossa tai Uppsalan yliopistossa en ainakaan muista törmänneeni yhteenkään koulutushistorian kurssiin, mutta Harvardissa yliopistohistoriaa voi opiskella pelkästään rodullisuuden näkökulmasta kurssikaupalla.

Talviset säät ja marraskuinen hämärä ovat tehneet vähitellen tuloaan myös Cambridgeen, vaikkakin juuri päättynyt kuukausi oli valoisin ja aurinkoisin koskaan kokemani marraskuu.

Toisaalta myös koulutuksen periytyvyys on Harvardissa vahvasti läsnä. Harvardin opiskelijavalinnat kanditasolla tehdään ns. ”need blind”-periaatteella eli kykyä maksaa lukukausimaksuja ei oteta huomioon valintoja tehdessä. Vasta valintojen jälkeen katsotaan, kuinka paljon opiskelijalla on lopulta varaa maksaa koulutuksestaan eli iso osa opiskelijoista ei maksa täyttä summaa ja näin ainakin periaatteessa mistä tahansa varallisuustaustasta tuleva voi päästä sisään. Vaikka taloudellista tietä onkin näin tasoitettu, perheessä rakentuvat ja opitut kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma ratkaisevat mielestäni lopulta sen, ketkä yliopistoon hakevat. Jotta ylipäätään voi pohtia Ivy League-yliopistoa vaihtoehtona, täytyy lukion päättävällä nuorella olla jo varsin hyvä käsitys siitä, millaisia mahdollisuuksia oman välittömän lähipiirin ulkopuolelta löytyy etenkin silloin, jos perheestä ei löydy ivy-koulutuksen saaneita. Lisäksi täytyy uskoa siihen, että myös itsellä on kyky, mahdollisuus ja oikeus tavoitella jotain niinkin harvalukuisten etuoikeutta kuin tutkintoa Harvardista.

Kun tähän päälle lisätään vielä kaikki hakemusten täyttämiseen, haastatteluissa menestymiseen, taloudellisen avun hankkimiseen ja ei-yhdysvaltalaisille myös ulkomaille muuttamiseen vaadittavat taidot, tiedot, resurssit ja ympäristön tuki, on täysin perusteltua todeta, ettei Harvard ole lopulta omien alojensa huippujen yliopisto. Harvard on vaihtoehto vain niille omilla aloillaan menestyneille ja motivoituneille hakijoille, joilla on aikaa, taloudellisia resursseja ja tarpeeksi itseluottamusta lähteä hakuprosessiin mukaan vielä kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman lisäksi. Omasta täkäläisestä tuttavapiiristäni varsin monella onkin korkeasti koulutetut vanhemmat ja isovanhemmat ja useammalla on suvussa jopa useampi professori. Hyväosaisuus siis periytyy hirveän monella tavalla sukupolvelta toiselle perheiden kautta, ja koulutus onkin mielestäni ehkä konkreettisin tiivistymä hyväosaisuuden eri muodoista, sillä se usein sekä rakentuu jo olemassa olevan hyväosaisuuden päälle että tuottaa tulevaisuuden hyväosaisuutta esimerkiksi terveyden, toimeentulon ja elintason parantamisen ja turvaamisen kautta.

Kuten ylläolevista pohdinnoista voi päätellä, kirjoittaja on oman tutkimuksensa ohella nauttinut roolistaan antropologina uudessa ympäristössä paikallisten keskuudessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s