Kieli on tutkijalle tärkein työväline, reitti ihmisestä toisen luo ja takaisin, olivat nuo ihmiset sitten menneessä tai nykyisyydessä. Kieli ei kuitenkaan ole soljuva virta, vaan täynnä esteitä ja karikoita, virheiden mahdollisuuksia ja väärinymmärryksiä. Kun arkikielenä, työkielenä ja satunnaisten kohtaamisten kielenä on jokin muu kuin oma äidinkieli, kolhiutuu kielen karikoissa väistämättä mustelmille yhä uudestaan ja uudestaan.

Elo ja olo englanninkielisessä ympäristössä on saanut minut elämään yhtä aikaa kahdessa eri asemassa. Toisaalta Harvardissa ympärilläni on valtaosin englannin natiivipuhujia eri puolilta maailmaa tai vähintään osan koulupolustaan englanniksi suorittaneita, jotka korkeasti kouluttautuvina kykenevät luovimaan ja loistamaan akateemisten puhetapojen ja kielen käytäntöjen keskellä ja joihin verrattuna näen jatkuvasti oman kielellisen kömpelyyteni. Oli kyseessä sitten luentotilanne tai keskustelu toisen väitöskirjatutkijan kanssa, huomaan keskittymiseni herpaantuvan ja kylmän hien nousevan niskaani, kun viestinnän avainsanat menevät itseltäni ohitse ja pelkään jääväni keskustelussa tuppisuuksi. Esimerkiksi kun tapasin väitöskirjatutkijan, jonka tutkimusaiheena ovat ”cooperatives” ja niiden suhdetta yhdysvaltalaiseen työväenliikkeeseen, ymmärsin vasta keskustelun loppupuolella, että hän tutkii osuuskuntia.

Etenkin tilanteissa, joissa joudun reagoimaan nopeasti toisen puheeseen, jää sanoista vähintään puolet mössöksi poskeeni ja toinen puoli tulee ulos väärässä järjestyksessä, väärässä aikamuodossa tai väärin ymmärrettynä. Myös kieleltä toiselle kääntämiseen omassa päässä kuluva aika valuu helposti hiljaisuuksiksi keskusteluun ja antaa vaikutelman välinpitämättömyydestä, ujoudesta tai usuttaa toisen täyttämään aukon omalla puheellaan, jolloin rytmi kulkee auttamatta eteenpäin ja valmis käännös jää käyttämättä. Oikeaoppisuuden ja sanavaraston ohella tulee taitaa myös kielen kulttuuriset lait, mikäli haluaa todella hallita kielen virran. Pitää osata oikeat äänenpainot, tietää, mitä sanoja oma yleisö suosii ja mitä se kaihtaa, ja parhaassa tapauksessa myös tunnistaa huumorin mahdollisuudet. Itse olen ainakin vähitellen uskaltautunut kysymään keskustelukumppaniltani tarkennusta, jos en tunne jotain hänen käyttämäänsä käsitettä tai sanaa.

Toisaalta kuitenkin tiedostan jatkuvasti myös oman kielellisen taitavuuteni, kun osaan kuitenkin kömpelöydestä huolimatta toimia englanninkielisessä akateemisessa ympäristössä ja työskennellä englanniksi. Tiedän, että korkeasti koulutettuna vieraskielisenä puhujana sanavarastoni on laajempi kuin vaikkapa matalasti koulutetuilla natiivipuhujilla. Tiedän, että opiskelijavaihdossa olleena ja paljon matkustaneena olen päässyt harjoittelemaan vieraiden kielten käyttöä monessa tilanteessa ja suomalaisessa akateemisessa ympäristössä opiskelleena englannintaitoni on saanut hyvän pohjan. Ja tiedän myös, että työväenluokkataustaisena korkeakoulutettuna kielitaitoni yltää kauemmas kuin vaikkapa perheenjäsenilläni. Yhdessä kontekstissa siis olen kömpelö ja kompastelen, toisessa erotun sujuvasanaisena ja vierailla kielillä pärjäävänä. Kielitaito on siis auttamattoman kontekstuaalista, kun se usein määrittyy juuri pärjäämisen kautta.

On siis aika itsestäänselvää, mutta silti mainitsemisen arvoista, että kyky ylipäätään kommunikoida vieraalla kielellä on etuoikeus, etenkin, jos kyseiseen kieleen ei ole kasvanut lapsena kiinni. Kielitaidon rakentaminen vaatii resursseja, niin aikaa kuin mahdollisesti rahaakin, uteliaisuutta ja siihen kannustamista, kykyä katsoa oman välittömän lähiympäristön ulkopuolelle ja nähdä siellä siintävät mahdollisuudet. Jos ympärillä on sekä kulttuurista, koulutuksellista ja sosiaalista pääomaa, on vieraisiin sanoihin helpompi tarttua kuin silloin, jos vierauden vieraus tulee ensin yksin ylittää.

Kaikkeen uuteen ja vieraaseen tarttuminen ja niiden keskellä luoviminen on kaikesta kömpelyydestä huolimatta mahdottoman hauskaa. Viime sunnuntaina kirjoittaja pääsi viettämään ensi kertaa hindulaista holi-juhlaa, jossa hyvä voittaa pahan ja värijauheet pöllyävät.