Yksi lempipuuhistani kampuksella on katsoa katsomasta päästyäni. Osa ympäristön vieraudesta on muuttunut jo tuttuudeksi, asioiksi, joihin ei enää kiinnitä huomiota, mutta yhä tulkitsen lakkaamatta myös vierautta. Yritän katsoa, keitä ihmiset ovat toisilleen, mistä he tulevat ja keitä he ovat omissa silmissään sekä mitkä ajatukset hallitsevat sitä, mihin he kääntävät katseensa, kantavat itsensä ja suuntaavat sanansa.Kaikessa tässä olen kuitenkin aina kiinni itsessäni enkä pääse irti historiastani tai tavoistani ajatella, joiden kautta katseeni kulkee minusta ulos ja tulkinnat tarttuvat mieleeni. Kenenkään katse ei ole kaikkivoipa, kaikkialle ulottuva ja kaiken ymmärtävä.

Vaikka oman tutkimukseni näkökulma Harvardiin pyrkii ymmärtämään yliopistoa opiskelijoiden silmin, en voi olla ajattelematta, kuinka monta mahdollista katsantokantaa Harvardin menneisyyteen ja nykyisyyteen olisi mahdollista omaksua. Nykypäivän Harvard ja sen kolmeen osaan jakautuva kampusalue vetää päivittäin puoleensa valtavan määrän ihmisiä, joista osa saa Harvardista tutkintonsa, osa elantonsa ja osa taustan lomakuvilleen. Yliopisto on samaan aikaan opiskelijoille paikka aikuistua, kasvaa ja kehittyä, tutkijoille haluttu ja kilpailtu työpaikka ja puhtaanapitohenkilöstölle tyhjennettäviä roskakoreja ja pölyisiä lamppuja pyyhittäväksi. Koska Harvard limittyy saumattomasti osaksi Cambridgen kaupunkia (joku voisi sanoa, että asia on päinvastoin, että Cambridge limittyy osaksi Harvardia), kampusalueet ovat myös lenkkimaasto, turistikohde ja osa työmatkaa. Ja paljon muuta.

Ihan missä tahansa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, tutkijana tai ihan tavan tallaajana, on tärkeää tiedostaa näkökulmaisuus ja oman näkökulmansa rajallisuus. Tutkijana ehkä oman näkökulmansa rajallisuuden tiedostaminen on jopa vaikeampaa, sillä ihanteellisen asiantuntijan rooliin ei kuulu tietämättömyys tai rajoittuneisuus. Tämä on aika nurinkurista, sillä tutkijuuden olennainen vaatimus on mielestäni juuri kyky kurottautua kohti uutta ja antautua uteliaisuudelle sen edessä. Jos siis tutkijana sokaistuu oman ajattelunsa kaikkivoipuudesta ja ottaa pelkästään sen omaksi ohjenuorakseen, astuu auttamatta suonsilmään. Koska akateemisessa maailmassa yksillä näkökulmilla on enemmän painoarvoa kuin toisilla, paikkansa vakiinnuttaneilla on valta kaventaa muiden elintilaa tai ainakin ummistaa silmänsä. Siispä kyky oman ajattelunsa rakentavaan punnintaan on etenkin nuorten tutkijoiden kannalta elintärkeä taito, jos tutkimuksella toivotaan olevan minkäänlaista yhteiskunnallista muutospotentiaalia.