Kaikenlaista kasvamista

Kirsikkapuut kukkivat jo melkein Pennsylvaniassa.

Kevään tullessa herään joka vuosi aina uudelleen katsomaan elämää tässä ja nyt. Talven pimeässä hetket luisuvat helposti toisiinsa, takertuvat yhteen ja uusi aamu ei tunnu edellisestä erilaiselta. Talvella värit toistuvat himmeämpinä, vaikka toki yhä sinisen tunnistaa siniseksi ja punaisen punaiseksi, mutta vasta valon tullessa piirtyvät varjot selkeämmin esiin, valo kyllästää pinnat ja ohjaa katsetta uusiin nurkkiin. Se valaisee myös syrjäyttämänsä talven, antaa sen kylpeä loistossaan ja näyttää päättyneen hetken värit, muodot ja sävyt, lopettaa yhden ja aloittaa jotain muuta. Kevään valo kestää aina sekin vain hetken ennen kuin kesän vihreys vie sen kirkkaudelta terän ja hukuttaa valoonsa kevään murroksen ja muutoksen, jatkaa siitä, minkä kevät keskeytti, rakensi uudelleen ja loi pohjaksi tulevalle.

Maaliskuun lapsena asetun murroskohtiin helposti, rakennan vanhan päälle uutta ja suhtaudun epäluuloisesti kesän ja talven pitkiin jatkumoihin. Hyväksyn sen, mikä muuttuu, talletan taakse jäävän kerroksiksi itseeni ja luon uusia vuosirenkaita näiden kerrosten päälle. Mikään ei siis lähde minusta, kannan itsessäni myös sitä menneisyyttä, joka oli jo ennen minua, ja vien sen mukanani aina uuteen kevääseen. Minussa ovat myös ne, jotka olivat aiemmin, jotka elivät, surivat, katosivat, kivettivät itsensä, uskalsivat, kantoivat eteenpäin, jäivät jälkeen, rakastivat silti ylitsevuotavasti. Kuljen heidän kanssaan vuodesta toiseen ja tartun myös uusiin käsiin, kasvatan elämäni heimoa suuremmaksi ja keväisin pysähdyn katsomaan tätä mukanani seuraavaa joukkoa. Erotan joukosta uusia kasvoja, katson hellästi vanhoja, joistain käännän katseeni pois, osaa kumitan pienemmäksi.

Murrosta ei voi elää kuitenkaan iäti, sen pitää antaa tulla ja mennä ja tasaantua, jotta tilaa kasvaa seuraavalle käännöskohdalle, jotta elämä hetkeksi löytää uomansa ennen kuin kuohuu taas ääriensä yli. Murrosta ei voi myöskään ennustaa, mutta yhtä varmasti kuin kevät se tulee aina taas ja keväät seuraavat aina toisiaan. Kevääseen voin aina istahtaa hetkeksi katsomaan ympärilleni, heiluttelemaan varpaitani ja kasvattamaan juuria sinne tänne, kaikkialle, minne tahansa, sillä kasvan kyllä mullassa kuin mullassa.

Kirjoittaja saavuttaa tulevana sunnuntaina vaatimattoman 27 vuoden iän ja juhlistaa tätä ilmeisesti korkealentoisilla kirjoituksilla jo etukäteen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s