Palasin Suomeen tasan kuukausi sitten. Aika ei ole vielä mitannut tarpeeksi etäisyyttä vuoteen Yhdysvalloissa, jotta osaisin summata sitä kattavasti, eikä elämä Suomessa ole vielä löytänyt sellaisia uomia, jotka auttaisivat kunnolla hahmottamaan maiden eroja tai oman mielenmaailman muutoksia. Lomalla ehdin lähinnä hengittää hetken järven rannalla, purkaa vuoden aikana kertynyttä tarmoa ja kaipuuta fyysiseen puuhailuun ja siirtää itseni ja omaisuuteni takaisin Helsinkiin. Uusi lukuvuosi siis odottaa vielä raamejaan, mutta toistaiseksi olen kuitenkin tyytyväinen avaruuden edessä ja valmis ottamaan vastaan sen, mitä onkaan tulossa. Koska olen ollut suomalaisen koulutusjärjestelmän hiottavana viimeiset kaksi vuosikymmentä, tuntuu syksy aina vähintään yhtä paljon uuden vuoden alulta kuin tammikuu. Se aloittaa aina yhtä ja päättää jotain muuta, ja vaikkei elokuu vielä syksyä olekaan, on se silti aina johdatusta yhdestä ajasta toiseen, murroskautta, ajan kiihtyvää liikettä kohti arkea.

Myös väitöskirjan kanssa on jälleen edessä uusi vaihe, kun siirryn arkistoissa istumisesta tiiviimpään lähteiden lukemiseen ja vähitellen myös kirjoittamiseen. Ensimmäisellä työviikolla liikkeet ja ajatusten eteneminen on ollut verkkaista ja hapuilevaa, vailla tunnistettavaa hahmoa. Olen tunnustellut, mistä päästä tarttua lähteisiin ja miten sovittaa paikoilleen uudet rutiinit. Kysymyksiä on vielä enemmän kuin vastauksia eikä kaikkea osaa vielä edes kysyä, mutta millään ei ole juuri nyt kiirettä, vastaukset tarkentuvat ja kysymykset tulevat kyllä. Osa syksyn suunnitelmista on jo tiedossa ja askeleet niitä kohti on jo piirretty, joten niitä voi lähestyä varmemmin jaloin. Kirjoitettavana on abstrakteja, tekstejä sinne ja tänne, suunnitelmia, esseitä. Mutta ensin täytyy vielä ottaa hetki tilaa, tunnustella ajatuksia ja ympäristöä ja antaa niille aikaa muotoutua.