Miltä tuntuu keskiluokkaistua?

Minäpä voin jakaa aiheesta ainakin muutaman ajatuksen.

Teknisestihän voisi olettaa, että keskiluokkaan voisi jo ihan määritelmällisesti joko nousta tai pudota, saapua alhaalta tai ylhäältä. Itse väittäisin kuitenkin, että reitti keskiluokkaan kulkee vain työväenluokasta luokkayhteiskunnan kivisiä rappusia ylöspäin raahautuen. Yläluokasta tai eliitistä, miten sitä ikinä kutsuukin, on hankalampi pudota rappusia alas. Vaikka taloudellisen pääoman kuluttaisi pois, useiden sukupolvien aikana haalittua kulttuurista, sosiaalista ja koulutuksellista pääomaa on vaikeampi tuhlata kovin äkkiä. Saavutetut etuoikeudet suojaavat etuoikeuksien säilymistä.

Alhaalta ylöspäin kulkeminen (vai sivulta keskelle? Mikä on keskiluokkaistumisen suunta?) vaatii sekin aikaa, mutta on mahdollista toteuttaa ihan jo yhden ihmisiän myötä. Varsinaista portaiden lakipistettä ei ehkä heti huomaa ja voi luulla, että kipuaminen jatkuu yhä, mutta jossain vaiheessa huomaakin ainaisen kapuamisen päättyneen. Ensimmäinen merkki voi olla se, että sosiaaliset tilanteet tuntuvat kumman vaivattomilta. Poissa on jatkuva oman ulosannin kääntäminen työväenluokkaisesta harvasanaisuudesta sujuville keskiluokan kohteliaisuusfraaseille, poissa on mykkyys vakioasetuksena.

Tilalla on sisäistetty taito kysyä kuulumisia, ilmaista myötätuntoa sopivassa mitassa ”no voihan” kuittauksen sijaan ja napata toisen heittämä verbaalinen pallo kiinni lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Enää ei tarvitse toimia tunteidensa tulkkina keskiluokkaisella vieraalla maalla, vaan oma mielenmaailma on omaksunut keskiluokkaiset normit, sanaston ja tunteet.

Vähitellen keskiluokkaisuus noruu muillekin elämän osa-alueille. Kahvilassa käyntiä ei enää estä se, että kahvia olisi kotonakin ja halvemmalla, ja noutoruokaa voi ostaa kotiin useamminkin kuin kerran vuodessa syntymäpäivänä. Myös vaihtoehtoina olevien ravintoloiden määrä kasvaa, kun pelko oman tyhmyyden paljastumisesta tai käytösnormien osaamattomuudesta ei estä asiakkuutta kiinalaisessa, nepalilaisessa tai meksikolaisessa ravintolassa. Itsevarmuus kasvaa joka kerta, kun ruokalistalta löytää tuttuja nimiä ja raaka-aineita. Enää ei myöskään hätkähdytä, jos ravintolassa pitääkin puhua englantia tai eteen tuodaan syömäpuikot haarukan lisäksi.

Maailma avartuu myös ihan konkreettisesti, kun kyky ottaa vastaan uutta ja vierasta kehittyy. Lentokentät ovat jo ihan tuttu juttu ja ulkomailla osaa olla uskottavasti niin, ettei oma turistius paista enää selvästi ainakaan muille turisteille. Ylipäätään häpeän määrä vähenee ja ainakin häpeää osaa kokea oikeista asioista, kuten vaikka siitä, että ostaa edelleen kotiin eläinperäisiä tuotteita, matkustaa vahingossa metrolla väärään suuntaan eikä puhu englantia täydellisen sujuvasti.

Vielä kun keskiluokkaisuuden päälle tulee keski-ikäisyys, voi tästäkin häpeästä päästää irti, etenkin, jos on onnistunut vielä perheellistymään toivotulla tavalla ja oikeassa uravaiheessa. Silloin on täyttänyt normit ja odotukset niin onnistuneesti, että ansaitsee vähintään kutsun linnanjuhliin tai ainakin kerrostalokodin Vallilasta. Toki tässä vaiheessa kotihäpeä voi nousta uudeksi vaivaksi, mutta se on ainakin sitä oikeanlaista häpeää, tietoisuutta normeista, jotka pitäisi täyttää ollakseen hyvä ihminen.

Ylipäätään keskiluokkaisuus määrittyy pääpiirteittäin juuri normitietoisuutena ja pyrkimyksenä elää normitettua elämää. Tämä mahdollistaa myös ajoittain niiden rikkomisen ja kritisoimisen, sillä keskiluokkaisuus suojaa kantajaansa ja sen sisäänrakennettu normiuskollisuus saa kyllä kadonneet lampaat palaamaan takaisin. Sillä onhan keskiluokkainen elo auvoista, se on turvallinen kehto omenapuun alla, jota suojelee niin valtiovalta kuin myös eetos yhteisen keskiluokkaisen hyvän ulottamisesta jokaiseen kotimaan kolkkaan.