Miltä Suomi näyttää Yhdysvaltojen jälkeen?

Uusi syksy on tuonut opiskelijat ja opettajat (ja molempiin kategorioihin kuuluvat väitöskirjatutkijat) vähitellen viimein taas kampuksille.

Osasin odottaa aiemman vaihtokokemukseni perusteella, että elämä ulkomailla jättää jälkensä. Ei vain kaikkien tuomiensa oppien ja kokemusten muodossa, vaan myös siinä, millaisena koti-Suomi näyttäytyy paluun jälkeen. Kaikista ulkomailla asumiseen liittyvistä asioista tähän on kuitenkin mielestäni vaikein valmistautua ja varautua. Vaikka kuinka tietäisi, että tottuminen vierauteen toisaalla muuttaa osan entisestä tuttuudesta vieraaksi, on vaikeaa ennakoida, millä tavoin tuo vieraus konkretisoituu paluun jälkeen. Semminkin, kun se ei useinkaan toteudu ainakaan niillä tavoilla, joilla odotti.

Omalla kohdallani nyt kahden kuukauden Suomessa elon jälkeen eniten on nyppinyt, ärsyttänyt ja ketuttanut suomalainen ilmeettömyys. Kun Yhdysvalloissa koin paikallisen kohteliaisuus- ja ystävällisyyskulttuurin ajoittain kovin väsyttävänä, sillä se edellytti jatkuvaa kontaktin ottamista ihmisiin ympärillä, Suomessa tunnutaan suhtautuvan lähtökohtaisen torjuvasti yhtään mihinkään kontaktiin yhtään kenenkään kanssa. Haluaisin nykyisin jatkuvasti nalkuttaa kanssaihmisilleni käytöstapojen kunnioituksesta, kun avaamastani ovesta kulkeva väistää katsettani ja kiirehtii kiitoksetta pois, kun ahtaan lähikaupan hyllyväleissä mieluummin tuhahdellaan ja ängetään ohi suun avaamisen ja ystävällisen väistöpyynnön sijaan ja kun yleisesti kadulla liikkuessa katsekontakti saati vieraalle ihmiselle suunnattu hymy tuntuu jopa säikäyttävän monet. Ystävällisyyttä ei suotta jaeta tuhlaillen, vaan mahdollisimman tiukka omiin nahkoihin vetäytyminen tuntuu olevan kaikkein korkein hyve – mitä vähemmän tilaa vie, sitä vähemmän voi viedä tilaa muilta.

Yleisesti käytöstapojen suhteen olen jämähtänyt jonnekin Suomen ja Yhdysvaltojen välimaastoon. Kun yhdysvaltalainen sosiaalinen sulavuus ja avoimuuden vaatimus tuntuivat pidemmän päälle myös rasittavilta, on Suomessa nyt vähintään yhtä raskasta uusia ihmisiä tavatessa vetää keskusteluja eteenpäin monien hiljaisuuksien yli. Oma kykyni sietää hiljaisuutta keskusteluissa on ylipäätään madaltunut – ei niinkään siksi, että kokisin sen vaivaannuttavana, vaan siksi, että pidän keskustelemisesta, verbaalisesta vuorovaikutuksesta ja ylipäätään verbaalisista taidonnäytteistä kovasti ja hiljaisuus katkaiseen niiden juoksun. Suomessa myös ylipäätään on (ainakin omassa mielessäni) vahva julkinen valvova silmä, jonka katsetta tulee aina käytöksessään punnita. Kun Yhdysvalloissa häpeällä ei ollut mielestäni merkittävää julkisen koheesion roolia, Suomessa se tuntuu nyt sitäkin vahvemmalta. ”Mitä muut sanovat/ajattelevat” on välillä hämmästyttävän ja hämmentävän lamaannuttava voima, joka pyrkii pitämään kaikenlaisen ”liiallisuuden” kurissa, kurittaa jo etukäteen valvottavansa ruotuun ja ajaa tavallaan juuri edellä mainittuun ilmeettömyyteen, jottei kukaan ainakaan millään tavalla voisi sanoa tai ajatella yhtään mitään. Kun Yhdysvalloissa opin häpeämättömäksi, nyt häpeä tuntuu tympeältä, ikävältä, vangitsevalta.

Jonkin verran kepeämpi uusi vierauden aihe Suomessa on ruoka. Viime talven aikana ruokavalioni ei niinkään amerikkalaistunut vaan intialaistui uuden rakkaan ystävän ja kämppiksen myötä. Siispä etsin heti Helsinkiin palattuani käsiini intialaisen marketin (joka sijaitsee Hakaniemessä), josta löysin mukavan helposti pari talven aikana tutuksi tullutta tuotetta. Tuntui jo kovin nostalgiselta tunnistaa tutuksi tulleita hindinkielisiä nimiä ja ruokalajeja ja ylläpitää näin ruoan kautta tutuksi tulleita tapoja. Toisaalta myös yhdysvaltalaisiin ruokakauppoihin tottuneena ostosreissuni ovat vielä vähän haahuilua, kun tuotteiden järjestys ei enää olekaan iskostuneena takaraivoon. Ruoan suhteen haasteita aiheuttaa lisäksi sen säilyvyys: Yhdysvalloissa niin kasvikset, hedelmät, leipä ja maitotuotteet säilyvät pilaantumatta huomattavasti pidempään kuin Suomessa. En kuitenkaan ihan halua kulkea ajatuspolkua tämän aiheen kanssa loppuun asti ja tiedostaa, millaisia määriä säilöntäaineita ruoassa on tai mitä GMO-lajikkeita olen syönyt. Se on kuitenkin vain pakko tunnustaa, että yhdysvaltalainen paahtoleipä nyt vaan oli parempaa kuin suomalainen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s