Tutkimusta ei oikeastaan voi tehdä ilman kirjoittamista, mutta sanoihin tarttumisen edessä voi olla monta erilaista estettä.

Sosiologi Mari Käyhkön tuore kommenttipuheenvuoro Ilmiö-mediassa käsitteli akateemisen kirjoittamisen vaikeutta, kirjoittamisen luokkasidonnaisuutta sekä tekstintuottamiseen liittyvää häpeää. Teksti oli monin tavoin puhutteleva ja koskettava. Olen aiemminkin saanut Käyhkön tutkimuksesta ja puheenvuoroista valtavasti tapoja sanallistaa omia kokemuksiani ja oppinut ymmärtämään paremmin yhteiskuntaluokan hiljaista valtaa akateemisessa maailmassa. Oma polkuni kirjoittajana eroaa monin tavoin Käyhkön tiestä enkä ole tuskaillut samassa mitassa teksteihin tarttumisen edessä, mutta Käyhkön kuvaamat työväenluokkaiset tunteet akateemisessa maailmassa olivat sitäkin tutumpia.

Omassa, ei-akateemisessa ja työväenluokkaisesessa perheessäni on aina luettu. Asuin elämäni ensimmäiset vuodet kouluikään saakka sadan metrin päässä kirjastosta ja äitini piti huolen, että kävimme siellä useamman kerran viikossa. Vaikka kirjasto myöhemmin muutti kauemmas, lukuinto jäi. Lukemisesta tuli itselleni lapsuuden ja nuoruuden aikana vähitellen yhä tietoisemmin keino kurottautua kohti kaikkea itselle vierasta. Kirjat ruokkivat pienellä paikkakunnalla kasvaneen ujon tytön uteliaisuutta – vaikka maailma oman tutun elämänpiirin ulkopuolella myös pelotti, sanoihin siitä oli turvallista tarttua.

Sain siis lapsuudesta lahjaksi sekä kyvyn käyttää oikeaoppisen akateemiseksi määriteltyä kieltä että matalan kynnyksen lähestyä tekstejä ja kirjoittamista. Erilaisten kirjoitustehtävien, esseiden ja koe- ja tenttivastauksien lähestyminen on tuntunut helpolta, kun tieto on ajatuksissani järjestynyt sanoiksi ja sanat piirtyneet paperille haluamassani muodossa. En kuitenkaan osannut koskaan ajatella, että varsinaisesti minulla kirjoittajana olisi väliä – kirjoittaminen ei ollut itseilmaisun muoto tai varsinaisesti ajattelua, vaan keino vastata muiden asettamiin tiedollisiin vaatimuksiin ja siten oikeuttaa oma läsnäoloni koulussa ja yliopistossa.

Löydän itsestäni myös helposti yhä Käyhkön kuvaaman altavastaajan identiteetin. Minun on helppo pärjätä ja jopa loistaa oman osaamiseni rajoissa silloin, kun kukaan ei odota minulta mitään. Sen sijaan heti, kun osaamiselleni asetetaan ääneen lausuttuja tai hiljaisia vaatimuksia, nousee ajatuksiini sumu ja olemuksen arkuus pyytää vain lupaa olla läsnä ja ylipäätään viedä tilaa. Työväenluokkaiset tunteet, häpeä ja häpeän pelko ennen kaikkea, vaativat siis sietämistä ja siedättymistä, jotta toimiminen akateemisessa tilassa on ylipäätään mahdollista.

Oma suhteeni kirjoittamiseen loksahti lopulta nykyiselle paikalleen maisteriopintojeni loppuvaiheissa. Gradu antoi tilan harjoitella oman äänen käyttämistä. Ymmärsin silloin vasta todella sanojen luovan voiman ja sen, että tuota voimaa voi käyttää myös omasta positiostani käsin nuorena, naisena, työväenluokkataustaisena, maalaisena. Kukaan ei ollut aktiivisesti hiljentänyt minua aiemmin, mutta toisaalta kukaan ei ollut antanut minun myöskään ymmärtää, että äänelläni tai sanoillani olisi väliä. Vaikenemiseen kasvatetuille jo tavallinen puhe tuntuu äänen korottamiselta. Nyt kun sanoista on tullut itselleni yhä voimakkaammin työkalu rakentaa ajatuksiani olevaksi ja viestiä niiden kautta itsestäni ulospäin, on niiden käytössä uutta voimaa.

Mari Käyhkö jakoi oman puheenvuoronsa lopussa Märta Tikkasen kauniit sanat, joista hän löytää järkeä ja mieltä omaan kirjoittamiseensa. Itse löysin hiljattain kirjailija Jhumpa Lahirin teoksesta Missä milloinkin (Dove mi trovo 2018, suomeksi Helinä Kangas 2020) katkelman, joka kaikessa häilyvyydessään puhutteli vahvasti omaa tutkijan ja kirjoittajan identiteettiäni. Se kuuluu näin:

Onko olemassa paikkaa, jossa emme olisi vain ohikulkumatkalla? Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, vieraantunut, juureton, vaivautunut, rauhaton: siitä seurasta minä löydän itseni. Nuo sanat ovat asuinsijani, niistä muodostuu maailma jossa elän.”