Vanha meni, uusi tuli. Ehdin vuodenvaihteen tienoilla laittaa hetkeksi ajatukset naulaan ja tarttua niiden sijaan kaunokirjallisuuteen, puikkoihin, talikkoon ja fleksiin. Jossain mielen perukoilla pyöri aina välillä jokin tutkimukseen liittyvä kela ja jotenkin kummasti ajatukset palatessaan tarttuivat ensimmäisenä kirjoittamiseen. Siihen, joka tuntui menneen syksyn aikana hankalalta, vaikka sitä oli myös ikävä. Mielessä oli väitöskirja ja sen kirjoittaminen, mutta myös tämä blogi ja sen tekstit, jotka saivat oikeastaan alkunsa lähtemisen kautta ja rakentuivat aluksi Yhdysvalloissa elämisen ympärille. Suomeen paluun myötä paljastui, että vieraus teki sanoista helpommat tavoittaa, kun taas ympärille asettunut tuttuus vei ne jonnekin ulottumattomiin. Ainakin hetkellisesti.

Pohdin syksyllä usein, mikä onkaan tämän blogin tarkoitus, mikä tai mitkä ovat ne vastaukset, miksi kirjoitan. Osa niistä on helpompia ja suoraviivaisempia – kirjoitan, koska se on hauskaa, koska kirjoittamalla säännöllisesti yhteys kieleen ja sanoihin ei pääse ohenemaan, vaikka välillä kirjoittaisin vähemmän oman tutkimukseni kontekstissa, koska blogissa tekstit kulje kenenkään muun editorin kynsien kautta ja saan artikuloida tai olla artikuloimatta ihan mitä haluan, koska kirjoittaminen on parhaimmillaan myös ajattelua ja ajattelun edistämistä ja mitäpä muuta nyt tutkijan työhön oikeastaan kuuluisi.

Toisaalta olen kirjoittamalla ja myös kirjoittamalla julkisesti halunnut käsitellä tutkimukseen ja tutkijuuteen liittyviä tunteita sekä sitä ammatillista performanssia, jonka kautta tutkijuus rakentuu ja sitä rakennetaan ja jota eri yleisöjen edessä esitetään. Koen, että juuri tätä kautta tutkijuus hahmottuu itselleni parhaiten ja pääsen ainakin jotenkin kiinni siihen henkilökohtaisen ja ammatillisen synteesiin, joka on mielestäni auttamatta aina mukana tutkimuksessa. Tuossa synteesissä rakentuvat useimmiten vastaukset siihen, miksi oma tutkimus on merkityksellistä, miksi tutkin, miten osaan ottaa tilan ja rakentaa äänen tutkijana.

Tutkijuuden tunteiden käsittely on kuitenkin juuri henkilökohtaista, paljastavaa, tutkijuuden perinteisistä narratiiveista poikkeavaa, vaikkakin mielestäni samalla myös ah niin tärkeää ja tarpeellista. Syksyn aikana pohdin moneen kertaan, osaanko ja haluanko eritellä omia ajatuksiani enää niin henkilökohtaisella tasolla, keskitynkö omassa kirjoittamisessani vain tutkimukseeni ja sen oheisilmiöihin ja jätänkö muun syrjään. Mutta lopulta se ei ole tuntunut oikealta ratkaisulta, lopulta epävarmuudesta, keskeneräisyydestä, nuoruudesta, hitaudesta, moneen suuntaan hapuilusta ja poukkoilusta kirjoittaminen on tuntunut niin viehättävän radikaalilta, että en malttanut olla kirjoittamatta.

Joten tämä blogi ja nämä tekstit saavat nyt jäädä alkuperäiseen tarkoitukseensa, hapuiluksi, satunnaisten ajatusaivastusten kanavaksi, yhden hengen pieneksi feministiseksi projektiksi toimia ainakin vähän toisin ja tökkiä ainakin vähän jotain sellaista luonnollisena pidettyä ja hegemonista, jonka horjuttaminen tekee vaihtoehtoisista tavoista olla vähän näkyvämpiä ja antaa kaikille tilaa hengittää vähän vapaammin. Siitä kai muodostuu itselleni ainakin yksi vastaus tutkijuuteen.