Tutkijana ja lukijana on jatkuvasti tekstien äärellä, oli kyse sitten omista sanoista tai muiden sanallistamista ajatuksista, tieteellisistä tai kaunokirjallisista. Jatkuvat kohtaamiset tekstien kanssa saavat pohtimaan noiden kohtaamisten luonnetta ja tekstien kanssa käytävää vuorovaikutusta. Parhaimmillaan nimittäin hyvä teksti juoksee mielen läpi, soljuu osaksi ajatuksia ja ajatukset kiiruhtavat ottamaan sen vastaan, tarttumaan nopeasti seuraavaan sanaan ja aina seuraavaan. Teksti puhuu juuri sillä äänellä, jota mieli on tarvinut ja kaivannut, oivaltaa riemastuttavasti jotain keskeistä tai täyttää loven, jonka olemassaoloa ei vielä ollut edes huomannut. Sanat lääkitsevät ja hoitavat, rakentavat reittejä aikojen ja paikkojen välillä ja antavat tilaa ajatuksiin sinne, missä sitä tarvitaan.

Sen sijaan teksti, joka ei tunnu relevantilta, rehelliseltä, johdonmukaiselta tai sisällöltään selkeältä, takertuu silmiin eikä tahdo kulkea katseesta ajatuksiin. Se venyy ja vanuu joka suuntaan, vetelehtii ajassa ja paikassa eikä siirry osaksi ymmärrystä. Tekstin kanssa ei halua viettää aikaa, jos se ei halua antautua kohtaamiseen eikä avata tarkoitustaan siinä diktatuurissa, jossa lukijalla on kaikki valta tapaamisen aloittamisesta ja lopettamisesta. Tekstin hankaluus ei kuitenkaan suoraan tee siitä huonoa tai saa sulkemaan kansia, vaan välillä vaativuus on kaikkein antoisinta, samaan aikaan väsyttävää ja ilahduttavaa.

Kaikki lukeminen antaa siis mahdollisuuden tuntea ja tunteilla, tarttua kiinni johonkin sanojen itsessä herättämään tai käsitellä jotain sen ulkopuolista, mutta tekstin esiin kutsumaa. Oli kohtaaminen sitten helppo tai vaikea, miellyttävä tai epämukava, lukeminen antaa sanoja ajatuksille ja herättää kiukkua, naurua, iloa ja hämmennystä. Lukemisen kautta lukija kohtaa paitsi tekstin myös itsensä, kun avoin kirja pakottaa keskittymään hiljaisuudessa ja olemaan hetken aloillaan.

Myös akateemisten tekstien lukeminen jos jokin on täynnä tunteita innostuksesta turhautumiseen ja tyydytyksestä epävarmuuteen. Jo oman tutkimusalan kirjallisuuteen tutustuminen on välillä ristiriitaista. Toisaalta se tuo mukanaan löytämisen iloa, kun saa tietää jonkun toisen tutkimuksen kautta lisää omasta aiheesta ja edes tekstin kautta jakaa innostuksen samaa aihetta kohtaan. Toisaalta mukana on myös paljon epävarmuutta – onko oma sanottava sanottu jo? Onko joku toinen artikuloinut samanlaisia ajatuksia paremmin? Tai osaanko itse viedä ajatuksiani samalle tasolle, löytyykö oikeita sanoja tarpeeksi ja oikeassa suhteessa? Ehdinkö lukemaan tarpeeksi, mikä on tarpeeksi?

Eli toisin sanoen: välillä lukemisella on kiire, välillä siihen saa uppoutua, mutta kun on kerran lukemaan alkanut, on sitä vaikea kokonaan lopettaa. Sanat vievät mennessään.