Tekemisen ja teorian suhteesta

Välillä ikävöin Harvardin kirjastoja ja niiden antia – ehdin lopulta vain tutkailla nopeasti loputtomien hyllymetrien tarjontaa.

Olen viime aikoina pohtinut tekemisen ja teorian suhdetta akateemisessa työssä. Tai oikeastaan kyse on lukemisen ja kirjoittamisen suhteesta, ymmärtämisen ja ymmärrettäväksi tekemisen suhteesta, tekniikan kielellä inputin ja outputin suhteesta – teoria kun ei ole tekemättömyyttä kuten alun vastakkainasettelu antaa ymmärtää, vaan se voi olla hyvinkin ahkeraa ja kiihkeää tekemistä. Valtaosa tutkimuksesta koostuu tiedon etsimisestä, vastaanottamisesta, lukemisesta, käsittelemisestä ja pureskelusta oli kyseessä sitten menneisyyden lähteet, muiden tutkimus tai omaa tutkimuksellista maailmankuvaa muokkaavista teksteistä (siitä teoriasta siis). Tähän tekstien ja kirjojen maailmaan on helppo jämähtää, kun kirjapinon päälle pinoutuu jatkuvasti uusia opuksia ja aina voisi löytää lisää tietoa ja ymmärtää paremmin.

Mutta ymmärtämisen laajentaminen ei tutkimuksessa riitä. Tuo ymmärrys pitää osata välittää eteenpäin, tehdä ymmärrettäväksi muille ja pukea omaksuttu ja ajateltu sanoiksi. Ja oikeastaan ainakin itselleni vasta sanoittaminen on ajattelua ja luetun aktiivista työstämistä. Siispä oman tutkimuksen kontekstissa täytyy osata sukeltaa syvälle, mutta myös nousta pinnalle, kertoa mitä syvyyksistä löytyi ja perustella, miksi muidenkin pitäisi tietää siitä. Täytyy osata omaksua hetkeksi ulkopuolisen asema, katsoa omaa aihetta ja pohtia, miten tulkita sitä muille, miten sen saa puhumaan tavalla, joka merkityksellistyy sekä akateemiselle yleisölle että laajemminkin. Miten saada joku toinen ymmärtämään tutkimusta, miten pelkistää ja ilmaista kaikki luettu ja ajateltu?

Kirjoittaminen tätä kautta ymmärrettynä, siis ajatteluna ja ajatellun välittämisenä, on vallakasta tekemistä, sen kautta rakennetaan maailmoja ja mahdollisuuksia ja kohdataan sanomisen ja ajattelemisen rajoja. Kun tähän kirjalliseen ajatteluun liitetään vielä kaikki kielen mahdollisuudet ja kertomisen tavat, on mahdollisia lopputuloksia monta. Kirjoittaminen ei siis oikeastaan koskaan saavuta maalia tai yhtä valmista olomuotoa, vaan se pitää lähinnä vain jossain vaiheessa lopettaa, antaa saavutetun muodon olla riittävä. Myöhemmin katsottuna teksti voi näyttää puutteelliselta tai ainakin kehittämistä kaipaavalta, mutta olisihan surullista, jos yksi teksti onnistuisi jähmettämään riveilleen kaiken yksilön inhimillisen ajattelun ja sen menneet ja tulevat muutokset. Tekstit ovat siis lopulta etappeja ajattelun polulla, hetkien tiivistymiä, eteenpäin kulkevia ja kulkemista symboloivia.

Mutta tekstin muotoutuminen vaatii juuri kaikkea tuota ymmärrettäväksi tekemistä, istumista, epävarmuuden sietämistä, lukemiseen palaamista, eri suuntien pohtimista, taaksepäin palaamista yhä uudelleen, jo kirjoitetun loputonta muokkaamista, umpikujiin törmäämistä ja solmujen availua. Toisaalta se tuo mukanaan myös sanomisen iloa, harppauksia eteenpäin, täyttyviä sivuja, punaisen langan löytämistä ja hidasta kiiruhtamista eteenpäin. Ja lopulta ajattelu selkenee – ja välittyy myös muille.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s