On jälleen kevättä, maailmojen heräämistä ja uusien rakentamista, sanojen metsiä, ihmiseloja. Taas on myös valintoja, vaihtoehtoja, risteyksiä, aikaa ja ajattomuutta, taivaan kaaria, alkuja ja loppuja. Ja silti veden pinta on tyyni, kuohut pysyvät ääriensä sisällä eikä tuuli horjuta. Sillä olisihan ehkä helppoa nähdä maan pinnalla häilyvät oksien varjot ja rungon paksu musta kaari, mutta yhtä hyvin voi katsoa ylös ja nähdä niiden lomasta pilkistävät säteet. Valo on oksien välit ja on siis luonnollista taipua valoa kohti, tarttua lämpöön ja paistatella kirkkaudessa, kasvaa kohti aurinkoa. Kun ihmiset ympärillä hälventävät ne vähätkin pilvet, joita vuoret toisinaan keräävät ympärilleen, riittää valoa silmänkantamattomiin.

Ihmisten lisäksi löydän kirkkautta varmimmin sanoista, puhutuista ja luetuista, kirjoitetuista ja kuvitelluista. Sanat kurottavat eteen, taakse ja sivulle, löytävät tiensä myös aikojen päähän ja korville, joita kirjoittaja ei tunne. Sanat eivät ehdy, sillä eihän ehdy ihmisyyskään. Sanat eivät ole ehkä aina uusia, mutta eihän ole ihmisyyskään. Vaikka se kurkottaa aina uutta kohti, on ajan laahus kiinni uudessa ja vanhassa, ja aikaa on mennyt, nykyisyys ja tulevakin. Kirkkautta on siis tarttua tuohon laahukseen ja antaa sen hulmuta, laskeutua ja laskostua yhä uudelleen yhä uusiin muotoihin, peittää yhtä ja paljastaa toista. Siispä valoa ja sanoja, kirkkaampia ja kattavampia, vanhan rakoihin pujahtavia ja tilan täyttäviä, niitä tarvitsevat uudet maailmat syntyäkseen. Valoa ja sanoja, niitä kerään ympärilleni, niitä kohti taivun, niistä löydän itseni.