Elämä englanninkielisessä ympäristössä on taas syksyn aikana saanut minut pohtimaan kieliä ja kieli-identiteettejä. Tai ehkä ennen kaikkea sitä, mikä suomenkielisessä käsitteistössä määrittyisi vieraskielisyydeksi eli tässä yhteydessä englanninkielisyydeksi, kaikeksi siksi, mikä on siis vierasta ja kielellistä. Oikeastaan pohdintani lähti liikkeelle, kun huomasin yhtäkkiä ja yllättäen, ettei englanti olekaan enää itselleni vieras kieli. Oma suhteeni englantiin ei ollutkaan enää suomesta ja suomenkielisyydestä riippuvainen, vaikka toki suomea ei kielenä omasta olemisestani saakkaan millään irti enkä siihen pyrikään. Löysin kuitenkin itsestäni kieli-identiteetin, jossa olen sujut englannin kanssa, osaan kuunnella kielen kaikuja ja ymmärrän suunnilleen, missä ne kumisevat, mistä löytyvät vivahteet ja osaan vihjailla itsekin.

Tätä uutta englanninkielistä identiteettiäni ei pidä kuitenkaan millään tavoin sekoittaa äidinkielisyyteen, vaan oikeastaan se on rakentunut sen vaatimuksia vastustaen. Kielitaitohan on monin tavoin mitattu taito, jonka keskiössä on usein luokittelu, kielitaidon tason määrittely, jossa kaiken huippuna on jonkinlainen täydellisyys, äidinkielisyys, natiivipuhujan taidot. Kuitenkin kieltähän puhutaan valtavan monella tavalla, eri kieliä, käsitteitä ja sävyjä sekoittaen, kielestä toiseen hyppien, merkityksiä hahmotellen ja uusia luoden – eihän kieli ole vakio, ei se ole olemassa tyhjiössä. Kummasti kuitenkin kielitaidon hahmottelussa ja muiden kuin äidinkielen tai äidinkielten käytössä kyseenalaistamaton määränpää on juuri äidinkielisyys, jota saavuttamaton potee usein häpeää tai riittämättömyyttä.

Omassa englannissani kuuluu edelleen selvä aksentti, lainaan välillä lauserakenteita suomesta ja sekoitan sanoja keskenään, sanon jotain muuta kuin tarkoitin, saan oman ja kuulijani pään pyörälle. Silti kuitenkin löydän sanoista polut ja saan yhdistettyä ne toisten reitteihin tai jos en saa, osaan etsiä kiertoteitä, katsoa toisen käyttämää karttaa ja yrittää ymmärtää, mistä välillemme voisi rakentua yhteinen ymmärryspinta. En siis tavoittele jotain kielitaidon tasoa, vaan käytän kieltä omista lähtökohdistani käsin, oman kielihistoriani kautta, vaikka toki myös jo kokemuksen tuomalla itsevarmuudella ja kyvyllä soveltaa sanoja tarpeisiini.

Toki tämäkin kieli-identiteetti varmaan elää tulevaisuudessa suuntaan jos toiseenkin. Välillä englanti ja suomi ikävällä tavalla taklaavat toisensa ja kieltäytyvät molemmat yhteistyöstä, välillä sanakirjasta pitää hakea suomenkielisen sanan englanninkielisiä versioita ja välillä päinvastoin, välillä on tuskan takana löytää oikeat sävyt ja parivaljakot. Mutta väliäkös tuolla, jos käyttöön jää sentään jotain sanoja, sillä sanat usein johdattavat toistensa luo.