Euroopassa tällä hetkellä tapahtuu isoja asioita ja kaikki sanat aiheesta tuntuvat pieniltä, turhilta ja voimattomilta. Kun tilannetta on seurannut täältä kaukaa valtameren takaa, kaikki käänteet torstaihin saakka tuntuivat vain pitkän valtapelin siirroilta, joilla tilanne eläisi taas vähän sinne ja vähän tänne, mutta jähmettyisi sitten taas paikoilleen. Sitten yhtäkkiä otettiinkin peruuttamattomia askeleita toisaalta kohti tuntematonta, toisaalta pelottavan tutulla polulla.

Itse olen viettänyt viimeiset pari viikkoa arkistosumun keskellä, omassa pienessä kuplassani Princetonin yliopiston arkistossa. En ollut ihan varautunut siihen, kuinka uuvuttavalta parin viikon arkistorykäisy vieraassa ympäristössä voi tuntua, joten uutiset maailmalta ovat mahtuneet ajatuksiin vain hetkittäin. Kuten Harvard myös Princeton on ollut ympäristönä upea ja samalla overwhelming – kun tutkii sen ympäristön historiaa, jonka nykyolomuodossa itse päivittäin elää ja kulkee, kaikki aistit ylikuormittuvat siitä yksityiskohtien määrästä, jonka keskellä on. Kun samaan aikaan pitää ymmärtää nykyhetkeä ja sen toimintaa, jotta pystyy itse toimimaan osana sitä, menneisyyden värit välkkyvät osana tätä kaikkea. Jotenkin haluaisin kuvata tätä prosessia jonkinlaisena koodinvaihtona, vaikka kyseinen käsite ei ehkä tilanteeseen ihan sovikaan, sillä mielestäni kyseessä on jonkinlainen jatkuva menneisyyden ja nykyisyyden kielen välillä kääntäminen, vaikkakin valtaosa siitä tapahtuukin vain oman pään sisällä.

Ihan konkreettisena ympäristönä Princetonissa tunnistaa tiettyjä samankaltaisuuksia Harvardin kanssa, mutta samaan aikaan yliopistot ovat todella erilaisia. Ihan Bostonin kupeessa sijaitseva punatiilinen Harvard sulautuu suurkaupunkiympäristöön, kun taas harmaakivinen, 1800-luvulla kuviteltua keskiaikaa uhkuva Princeton on oman ympäristönsä hallitseva keskipiste. Princetonin kaupunki on vähän kuin ranskalainen pikkukaupunki, jossa risteilevät pikkukadut yhdistävät elämän välttämättömyydet toisiinsa. Kampukselta löytyykin lähes kaikki, mitä asuntoloissa asuvat undergraduate-opiskelijat tarvitsevat ja kampuksen ulkopuolella on sitten muutamia muita huvituksia sekä opiskelijoille että muille asukkaille. Juuri muuta ei sitten olekaan ainakaan kävelymatkan päässä ja esimerkiksi ruokakauppareissulla auto on käytännössä pakollinen apuväline.

Ennen matkaani sain kuulla monesta suusta, että Princetonin kampus tekee vaikutuksen, ja onhan se hieno. Mäen rinteessä sijaitsevat kiviset asuntolat lähes kaikki sulautuvat tyylillisesti hienosti yhteen, vaikka osa niistä on 2000-luvun alusta, osa 1800-luvun lopusta. Vaikka arkkitehtuuri matkiikin tietoisesti Oxfordia ja Cambridgea, Princeton ylipäätään on mielestäni jollain aika selittämättömällä tavalla amerikkalaisempi yliopisto ympäristöineen kuin Harvard, joka on tuntunut alusta saakka kovin tutun eurooppalaiselta. Juuri tästä syystä ehkä koinkin tänne saapuessani jonkinlaisen kulttuurishokin, jollaista ei tullut Bostoniin syksyllä saapuessani. Alkujärkytys tuntui onneksi vain pari päivää, minkä jälkeen Princeton on tuntunut kodikkaammalta.

Princetonista sanotaan, että se on kaikkein eteläisin pohjoisista yliopistoista ja pohjoisin eteläisistä. Sijainti ilmansuuntien välillä viittaa Yhdysvaltojen pohjois- ja eteläosavaltioiden jakoon, joka pohjautuu sisällissodan jakolinjoihin orjuuden kannattajien ja vastustajien välillä. Kuvailu on mielestäni aika osuva: Princetonin kotiosavaltio New Jersey kuuluu perinteisiin pohjoisvaltioihin, mutta se on kuitenkin aivan pohjoisen ja etelän erottavan Mason-Dixon-linjan tuntumassa (tiedän, tiedän, kaikki moiset etelä-pohjoinen-jaottelut ovat aika keinotekoisia selvärajaisuudessaan, mutta käytetään nyt näitä käsitteitä helppouden vuoksi). Muihin Ivy League -yliopistoihin verrattuna Princetonissa opiskelikin 1800-luvun lopussa enemmän etelävaltioiden vauraiden perheiden poikia ja omana tutkimusaikanani 1900-luvun taitteessa yliopistossa toimi useita maantieteeseen pohjautuvia klubeja, jotka yhdistivät samalta alueelta tulevia opiskelijoita. Näiden joukossa olivat muun muassa Southern Club ja Kentucky Club, jotka molemmat kokosivat yhteen etelästä kotoisin olevia nuoria miehiä. Kyseisten klubien jäsenten nimet listattiin Princetonin vuotuisissa Bric-a-Brac -vuosikirjoissa ja näiden sivujen kuvituksena oli vuodesta toiseen erilaisia rasistisia ja stereotypisoivia piirroskuvia piirteiltään vääristyneistä afroamerikkalaisista erilaisissa palvelustehtävissä. Vaikka kyseessä on vain pieni yksityiskohta, on se mielestäni paljastavuudessaan hirveän mielenkiintoinen.

Vietän Princetonissa vielä pari päivää, ennen kuin jatkan matkaa Pennsylvanian puolella sijaitsevaan Bryn Mawrin yliopistoon. Bryn Mawr on tutkimukseni yliopistoista kaikkein pienin (tosin Radcliffea ei sinänsä yliopistona ole enää olemassa, sillä se on sulautettu osaksi Harvardia) ja itselleni kaikkein vierain. Se on edelleen naisyliopisto, mutta sen ovet ovat nykyisin auki myös muunsukupuolisille ja intersukupuolisille naiseksi identifioituvien lisäksi. Luvassa on siis jälleen uusi ympäristö ja uusi kokemus, joka on varmasti erilainen kuin Princeton tai Harvard.

Kirjoittaja on viime aikoina haalinut valtavia määriä valokuvia arkistoaineistoista ja kääntänyt niitä puhelimella oikeaan asentoon kyllästymiseen asti. Pohdinnassa on ollut nykyteknologian ongelmat: miksi ihmeessä puhelimet haluavat kääntää kuvat välillä ylösalaisin, välillä vaakatasoon, vaikka ne olisi otettu pystysuunnassa?