Kun elää vieraan keskellä, oppii esittämään itselleen kysymyksiä vieraudesta ja löytämään vierauden myös itsestään. Siis kun pysyvä katoaa, pitää kysyä, millaista on sitten oleminen murtovedessä, kahden välissä tai ei oikeastaan kahden vaan usean, määrättömyyden keskellä? Ja miten olla olemassa tällaisena, huokoisena, avoimena kysymyksenä? Kun oma oleminen juoksee suunnasta suuntaan, täytyy ehkä valita ykseydestä kieltäytyvä olomuoto, joka vaatii esiin monta olemisen maailmaa, joka ei hyväksy esteitä edessään, vaan kaivautuu laastin rakoihin ja puun syihin, hajottaa illuusion vakaudesta ja huojuu osana värisevää lehdistöä, irrottautuu suoraviivaisuudesta ja kurottuu sen yli. Silloin näkee, ettei maailmaa luotukaan yhdessä hetkessä vaan kaikissa niistä, että oleminen soljuu yhdestä toiseen, ettei kahden välillä olekaan rajaa, vaan on vain yksi ja toinen ja monta ja kaikki tulevat oleviksi joka hetki uudelleen.

Tämä ryntäävä ja pakeneva oleminen ei siis oikeastaan ole pakoa jotain kohti tai jostain pois, se ei tavoittele pysyvää olemusta tai selkeitä ääriviivoja, vaan uhmaa olemuksellaan niitä rakentavia ja on ennen kaikkea olemassa välitilassa, vakauden ja irrallisuuden välillä, kummankin ääripään valtaa vastustaen. Pakeneva oleminen hyppää otteesta heti, kun sormet yrittävät koukistua sen ympärille, se valuu puroina lattialle ja katoaa laudanrakoihin, ilkkuu sitä, joka luuli löytäneensä jotain pysyvää. Jatkuva pako on siis armollisin sille, joka mukautuu liikkeeseen, irtaantuu olemisen vaatimuksista ja uskaltaa olla samaan aikaan kaikkea ja ei mitään. Pako kadottaa sanat ja käsitteet, irrottaa ne paikoiltaan ja jättää jälkeensä vain hangen kirkkaan autiuden, mistä käsien täytyy hapuilla tarttumapintaa ja sulattaa tieltään hengästyttävä valkeus, ennen kuin kieli tiivistyy taas hetkeksi, luo maailman murtosekunniksi ja kirjoittaa itsen olevaksi, kunnes se lipuu sitten taas tiehensä.