Ilo läikkyy ja väikkyy, lotisee lattialle ja kimpoilee pinnasta toiseen, pinnistelee esiin vaikka väkisin ja tulvii esiin täyttäen jokaisen juonteen ja halkeaman. Ilo ei anna saapuessaan muulle tilaa, vaikkakaan ei aina suostu tulemaan paikalle kutsuttaessa, viivyttelee matkallaan ja raahaa jalkojaan tarpeettoman pitkään. Ilossa on mahdollisuuksia sekä uudenlaiseen olemiseen että vanhan kanssa elämiseen uuden valon kajossa, se nousee syvältä ja kiipeää ylöspäin nikama nikamalta, kietoutuu rustoihin ja niveliin, täyttää näkökentän. Sen saapuminen on aina juhlan paikka ja kutsu ilolle on aina voimassa, ilolle ei sanota vastaan eikä se kuuntele vastalauseita. Siispä viisainta on vain myöntyä ja ottaa se vastaan, vaikka ilon voima joskus väsyttäisikin tai jokin muu vaatisi ilon valloittamaa huomiota itselleen. Ilo on aalto ja puhuri, virvatuli ja tarra bussin ikkunassa, se takertuu ja taivuttaa, houkuttelee mukaansa ja yllättää.

Jaksan aina ihmetellä iloa ja sen lähteitä. Ehkä osa ilosta nousee juuri sen kummastelusta, arkisuuden yhtäkkisestä kirkastumisesta ja jaetusta sinisestä autereesta katseessa. Juuri nyt ilo tuntuu ilmestyvän paikalle yllättäen ja odottamatta ja poistuvan taka-alalle yhtä nopeasti. Sanat eivät tartu iloon aina yhtä helposti tai saavuta sen olemusta, ne eivät keskustele keskenään jouhevasti tai vailla kitkaa, vaan niiden tuominen yhteen vaatii työtä. Vaikka sanat vaativat syntyäkseen usein ilon valoa, ilo onneksi kimmeltää ilman sanojakin, häikäisee vastaansanomattomasti.