Tutkijana joutuu myöntymään hitaasti soljuvaan etenemiseen, kitkaan muutosten edessä, haparointiin kohti uutta ja tuntematonta. Oma mieli laukkaa helposti hirveää tahtia eteenpäin ja paine edetä, osoittaa kehitystä ja tuottaa tuloksia piiskaa kiihdyttämään tahtia. Hitaus on kuitenkin taipumaton herra, joka ei suostu jouduttamaan askeltaan edes uhkavaatimusten edessä. Siksi onkin parasta vain taipua sen tempoon ja antautua matkaan mukaan.

Hitaus on läsnä sekä ajattelun kehittymisessä että tutkimuksen edistymisessä. Väitöskirjatutkimuksen edetessä askel askeleelta piirtyy yhä selvemmin esiin kaikki se, mihin väitöstilaisuuden koittaessa tulisi kyetä: pitäisi kirjoittaa (väitös)kirja, tuottaa selkeitä ja kirkkaita tieteellisiä argumentteja ja olla riittävän osaava osatakseen seistä niiden takana. Kuitenkin ainoa keino edetä jotensakin tätä kohti on luottaa ajan kulumiseen, hitaudessa vellomiseen ja oman ajattelun kehittymiseen välillä pienin askelin ja välillä isoin harppauksin. Jos hitauteen malttaa ja uskaltaa pysähtyä, se on lopulta aika armollista. Hiljaisen hitauden keskellä kuulee itsensä paremmin ja voi tunnustella, mikähän suunta tuntuisi oikealta ja mistä löytyisi hedelmällisin maaperä tutkimuksen kasvattamiseen.

Viime päivinä hitaus on tuntunut hyvältä ja olen antanut sille tilaa kuuntelemalla Johanna Isosävin ja Camilla Lindholmin mainiota podcastia Väitöksen jälkeen. Podcastissa keskustellaan kovin inspiroivalla ja avoimella otteella kirjoittamisesta, luovuudesta, kansainvälistymisestä ja rohkeudesta, mutta näiden lisäksi keskeinen teema on tutkijuuden metanarratiivien pohtiminen ja rakentaminen, kun keskustelijat käsittelevät sitä, mitä tutkijuus on, miltä se tuntuu ja millaisia eri vaiheita tutkijuuteen mahtuu. Vaikka keskustelut on kohdistettu pääosin vastaväitelleille, niistä voi imeä itseensä paljon myös tuotakin nuorempi tutkija ja valtaosa neuvoista pätee myös väitösvaiheessa.

Kaikkein tärkein podcastin anti itselleni on ollut Isosävin ja Lindholmin sekä heidän monien vieraidensa tapa pohtia ja tuoda esiin tutkijuuden merkityksellisyyttä heille itselleen. Uran alkuvaiheessa mielestäni tärkeää on sekä kasvaa vähitellen ammatilliseen identiteettiin että rakentaa jonkinlainen oma merkityksellisyyden kaari: miksi teen mitä teen ja mihin haluan kulkea sen kanssa. Tutkijan polku on siinä mielessä omanlaisensa, että sillä eteneminen kulkee ainakin alkuvaiheessa selkeästi määriteltyjen vaiheiden kautta, ja työurallaan pidemmälle ehtineet ovat kulkeneet nykyasemaansa noiden samojen vaiheiden kautta. Tämä puolestaan tuo esiin akateemisen yhteisön jonkinlaisia sisäisiä hierarkioita, kun eri nimikkeet ja työmahdollisuudet sijoittuvat siististi tietylle aikajanalle ja aloittelijoiden aloittelijuus korostuu näin entisestään. Siksi itse pidän niin kovin tärkeänä, että myös me alkuvaiheessa olevat puhumme tutkijuudesta omalla äänellämme ja oman näkökulmamme kautta, jottei tutkijuus tai sen merkityksellisyys määrity vain urallaan pidemmällä olevien kautta. Toisaalta myös kun osaa kirkastaa itselleen sen, mitä pitää merkityksellisenä ja mikä on oma vastaus ”miksi”-kysymykseen, on tietä helpompi kulkea. Mutta tämäkin rakentuu vasta ajan kanssa.

Isosävi ja Lindholm käsittelevät myös moneen kertaan akateemisen työn vapautta ja siitä helposti kumpuavaa riittämättömyyden tunnetta, kun omaa aikaa tulee hallita itse ja käsitys aikaansaamisen mahdollisuuksista paisuu mahdottomaksi. Tunnistan saman teeman. Oman kehityksen hitauden keskellä haluaisi kiitää kovaa tahtia eteenpäin ja etenemistahti tuntuu usein hitaammalta kuin se ehkä onkaan, ihan siksi, että akateemisen työn muodottomat, mutta niin pakottavan kiihkeät vaatimukset edellyttävät aina uusien osa-alueiden hahmottamista, tulevaisuuden polkujen rakentamista ja syvemmän mutta myös laajemman asiantuntijuuden pohjustamista. Pitäisi olla yhtä aikaa monta, vaikka itse vasta tunnustelee muutamaa uutta ulottuvuutta itsessään. Aina kun yksi tehtävä valmistuu ja omat ajatukset vasta käsittelevät kaikkea siihen liittyvää, monta uutta mahdollisuutta ja vaadetta kolkuttaa jo ovella. Koskaan ei tiedä, olisiko pitänyt tehdä jotain toisin tai vielä paremmin. Voisin kuvitella, että tutkijauran alkuvaiheessa tämä polte tuntuu vielä kipeämmin, kun paine tulevien jalansijojen rakentamisesta on edellytys sille, että ylipäätään pääsee alusta eteenpäin. Pidätän kuitenkin oikeuden olla eri mieltä joskus tulevaisuudessa.

Voisin kirjoittaa jokaisesta 12-osaisen podcast-sarjan jaksosta enemmänkin ja jos kaikelta hitaudelta ja oman ajattelun kypsyttelyltä ennätän, voisinkin tässä kevään aikana kirjoittaa omaa lyhyttä blogisarjaa samoista aiheista, samaan viimeistelemättömään tyyliin kuin tähänkin asti olen aatoksiani sanoittanut. Mitään en lupaa, mutta varovasti uskaltanen moisen ajatuksen sanoa ääneen.